Katso, ettei kukaan tiedä

Katso, ettei kukaan tiedä - Prologi

"Kuuliljan järjestön temppelissä tavoitellaan kaikessa hiljaisuudessa salaista tietoa – järjestön opit mystiikkaan verhottuja"

Sanomalehden otsikko oli lehden verkkosivujen sen päivän luetuimpia. Innokas nuori journalisti Joanna Smith oli kuullut ystävänsä tuttavalta, että tällainen temppeli oli olemassa, ja oli päättänyt kirjoittaa harvalukuisesta järjestöstä lehtijutun, joka korostaisi Kuuliljan mystisiä, mielikuvitukseen vetoavia puolia. Artikkelissaan hän käsitteli Kuuliljan kiehtovaa menneisyyttä, joka kumpusi 1800-luvun lopun taiteilijoiden ja tieteentekijöiden viehätyksestä okkultismiin. 2000-luvun innostus okkultismia ja niin kutsuttuja salatieteitä kohtaan oli kuitenkin valitettavan pientä, minkä vuoksi koko järjestö oli kuihtunut loiston päivistään muutaman kymmenen ihmisen lukupiiriksi. Smith piti kuitenkin huolen siitä, että hänen kenties hieman sensaationhakuinen tekstinsä saisi lukijat epäilemään, josko seuran jäsenet kuitenkin flirttailisivat Saatanan kanssa ja kaatoivat hautakiviä viikonloppuöisin.

James Talbot huokaisi, kun hänen puhelimeensa ilmestyi taas uuden saapuneen viestin kuvake. Artikkeli oli julkaistu verkossa kuudelta aamulla, minkä jälkeen hän oli saanut yhteydenottoja lakkaamatta. Talbot oli Kuuliljan järjestön puheenjohtaja, ja oli suostunut antamaan haastattelun ajatellen, että pieni näkyvyys silloin tällöin kenties tekisi liikkeelle hyvää: liika salailu sai ihmiset epäilemään, että jotain oli todella tekeillä. Nyt hän sai kuitenkin yhteydenottoja joko tutuiltaan, jotka hämmästelivät hänen osallisuuttaan moiseen "salakerhoon", tai järjestön pitkäaikaisjäseniltä, jotka ilmeisen närkästyneesti halusivat tietää, miksi heidän toimintaansa oleellisesti kuuluvaa matalan profiilin periaatetta oli rikottu.

Talbot tarttui vanhaan vihreään kahvikuppiinsa, jonka kyljessä komeili jonkin edesmenneen sähköyhtiön logo, ja yritti ottaa hörpyn kahvia. Kuppi oli tyhjä, ja hänen kielelleen valui vain yksi pisara nyt jo kylmää kahvia. Hän vilkaisi lipaston päällä olevaa pienikokoista kahvinkeitintä – juuri sopivan kokoinen neljän kupin, siis kahden mukillisen keittämiseen – ja totesi senkin tyhjäksi, niin ikään vain tippa kylmää kahvia pannun pohjalla leväten.

Hän huokaisi jälleen ja avasi saamansa viestin. Se oli Mark Eastbrookilta:

"Videte ne quis sciat. Mitä kävi tälle periaatteelle?"

James tuijotti viestiä närkästyksissään. Hän oli tehnyt palveluksen koko järjestölle, mutta häntä vain solvattiin. Hän tuijotti ruutua hetken ja päätti sitten vastata viestiin.

"Kukaan EI tiedä."