Katso, ettei kukaan tiedä

Katso, ettei kukaan tiedä - Luku 1

Joanna oli innoissaan. Hänen uusi juttunsa "mystisestä" Kuulilja-järestöstä oli päivän luetuimpia!

Niin, "mystisyys" oli kenties hieman mairitteleva sana vanhalle taikatemppuihin uskovalle pikku järjestölle, jonka toiminta perustui keski-iän ylittäneiden joogaretriittikävijöiden tukeen. Joka tapauksessa Joanna oli arvannut, että ihmiset pitäisivät sellaisesta. Mitä tahansa ihmiset tekevät salassa, oli se sitten miten tylsää tahansa, muut haluavat tietää siitä.

Joanna hymyili itsekseen etsiessään kirjoituspöydältään tupakka-askia (mentolia, jos sitä oli saatavilla, muuten sinistä). Koska hän oli sinä päivänä etätöissä, kukaan ei vahtinut hänen tupakointiaan. Hänellä oli kyllä ranskalainen parveke, mutta siinä polttaminen ei ollut sallittua, joten hän joutui joka kerta menemään alas ensimmäiseen kerrokseen ja siitä kadulle. Hän sujautti jalkaansa vanhat, reikäiset juoksukengät, jotka pystyi laittamaan jalkaansa ilman kumartumista. Matkalla ulos hän vilkaisi peiliin. Takaisin katsoi muikean näköinen, kiharapäinen nuori nainen, joka näytti – jos nyt näin saa itse sanoa – ammattilaismaiselta journalistilta. Klassista vaikutelmaa lisäsi hänen mokkatakkinsa, silmäpussinsa ja poolopaitansa. Hän olisi ollut melkein karikatyyri, ainakin, jos hän olisi ollut mies. Joanna hymyili jälleen tyytyväisenä ja myös hieman huvittuneena ajatukselleen, ja avasi ulko-ovensa.

Kävellessään portaita alas hän jopa hyräili, niin tyytyväinen hän oli itseensä. Jos totta puhutaan, tätä ennen hänen juttunsa olivat olleet melko keskinkertaisia, välillä jopa huonoja. Ne saivat vain vähän klikkauksia osakseen, ja Joannan pomo oli usean kerran yrittänyt saada hänet tutkimaan suositumpia asioita, kuten vaikkapa sijoitusvinkkejä. Joanna koki tällaiset aiheet niin tylsiksi, että hän menisi mieluummin takaisin töihin ruokakauppaan, kuin kirjoittaisi sellaisia juttuja.

Alaovi aukesi ja paljasti edessään syksyisen, hieman sumuisen aamupäivän. Oli kylmää ja kosteaa, sellaista, joka tuntuu luissa. "Melko aavemaista", Joanna ajatteli sytyttäessään tupakan valkoisella sytkärillään. Tupakan savu näytti hienolta kosteassa ilmassa: se kiemurteli ja teki pyöreitä kuvioita, ja melkein kuin kimalsi. Joannaan keskittyminen liikkui hänen tämänaamuisesta saavutuksestaan tupakansavuun ja siihen, miten hän aina onnistuikin romantisoimaan tupakointiaan tällä tavalla...

Suuri musta lintu lensi aivan Joannan edestä, ja hän hätkähti. Se päästi raakkuvaa ääntä ja näytti jotenkin erityisen pelottavalta harmaata taivasta vasten.

"Olenko Edgar Allan Poen runossa?" Joanna mietti huvittuneena toivuttuaan säikähdyksestään. Lintu tuijotti takaisin mustilla silmillään.

"Aijai, huono enne", kujeileva ääni totesi Joannan vasemmalla puolella. Joanna hätkähti jälleen ja kääntyi ääntä kohti. Häntä tuijotti vanha, yli seitsemänkymmenen oleva nainen, jolla oli lempeä hymy ja oranssinvaaleaa hiusta, joka hädin tuskin peitti hänen päälakensa.

Joanna naurahti hämillään ja otti jälleen savut tupakastaan.

"Niin, on niin surkea ilma, että tuntui suorastaan pelottavalta, kun tuo lintu lensi päin..." Joannan ääni hiipui ja hän jäi taas tuijottamaan lintua.

Nainen hymyili leveästi eikä tuntunut välittävän tippaakaan siitä, miten hämillään yllättävästä keskustelunavauksesta Joanna oli. Nainen selvästi halusi jutella lisää.

"Toden totta, tällainen ilma tuntuu aina ytimissä asti, eikö vain? Minä lähdin kävelylle hakemaan apteekista lääkkeitä, mutta sanoivat, että minulla ei ole reseptiä... Aina sama juttu, joku siellä ei toimi." Nainen katsoi Joannaa tuuheiden vaaleiden kulmakarvojensa takaa.

"Asutko tässä rakennuksessa?" hän kysyi Joannalta lempeästi. Joanna nyökkäsi ja hymyili.

"Joo, olen asunut tässä jo pari vuotta, tämä on tosi kiva paikka. Asutteko te täällä myös?"