Veit elämän multa

Luku 4: Mustasukkaisuus (Rafe)

Olin aina ollut se, joka piti asiat hallinnassa. Maailmani oli rakennettu varovaisille, tarkoin harkituille liikkeille, sellaisille, joita kukaan ei koskaan kyseenalaistanut. Kun olin nuorempi, opin nopeasti, että se, joka hallitsee tietoa, hallitsee kaikkea muutakin. Salaisuudet olivat aina vahvin valuutta. Ja minä olin mestari piilottamaan ne muilta.

Mutta Emily... Hän oli tullut elämääni sellaisella voimalla, etten voinut valmistautua siihen mitenkään. En voinut tehdä tarkkaa suunnitelmaa tai hankkimaan tarpeeksi tietoa. Olin haavoittuvassa tilassa ja Emily pääsi suojamuurini läpi hetkessä. Hän ei ollut kuin muut naiset. Hän oli toivottanut minut tervetulleeksi omaan kotiinsa heti alusta asti. Vaikka hänen kotinsa ei ollut sellainen kuin omani — hän ei hävennyt sitä ja se merkitsi minullekin paljon.

Hänen viattomuutensa, se tapa, jolla hän katsoi minua ja maailmaa hmpärillä, oli aluksi lähes käsittämätöntä. Hän näki minussa jotain sellaista, mitä en ollut koskaan halunnut näyttää kenellekään. Jotain puhdasta, ehkä jopa pelastettavaa. Ja minä annoin hänen uskoa siihen. Annoin hänen nähdä sen miehen, joka hän halusi minun olevan, vaikka tiesin, että totuus oli jotain aivan muuta.

Totuus oli ruma, likainen ja synkkä. Se maailma, josta hän ei tiennyt mitään, oli kuin hämärän ja pimeyden keskellä. Se oli maa, jossa rakkaus ei ollut muuta kuin heikkous, ja missä viha sekä epäluulo olivat ainoat tunteet, joita sai tuntea ja niitä käytettiin aseina toisia vastaan

Olin varma, että voisin suojella häntä ympäröivältä maailmalta. Että voisin pitää hänet poissa siitä kaikesta. Mutta Emily oli jo niin syvällä minun maailmassani, että olin alkanut nähdä hänen läsnäolonsa riskinä. Heräsi kysymys siitä pystyisinkö suojelemaan häntä itseltäni tai muilta. En ollut koskaan ennen tuntenut tällaista pelkoa. Pelkoa siitä, että menettäisin hänet.
Ja pelkoa siitä, että joku muu saisi hänet.

Viime päivinä olin huomannut itsessäni jotain uutta. Jotain, mitä en ollut aiemmin tunnistanut. Mustasukkaisuutta. Emily oli edelleen minun, mutta silti en voinut olla ajattelematta, että jokainen katse, jonka hän sai joltakulta toiselta, oli uhka. Ihmiset näkivät hänet ja ihailivat hänen puhtauttaan, hänen vilpittömyyttään, ja se synnytti minussa ristiriitaisia tunteita. He eivät olleet ansainneet sitä. He eivät olleet ansainneet häntä.

Ajatukseni olivat alkaneet kiertää kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku toinen saisi hänet näkemään, kuka todella olin? Mitä jos joku toinen huomaisi, että en ollut se mies, jonka hän halusi nähdä? Ajatus siitä, että Emily lähtisi, oli jotain, mitä en kestänyt ajatella. Rakastin häntä.

Olin menettänyt kontrollini. Ja kontrollin menettäminen oli aina ollut minulle pahinta, mitä voi tapahtua. Kun katsoin Emilyä tänä iltana, hänen istuessaan sohvalla, katsellen elokuvaa aivan kuin mikään ei olisi vialla, tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani. Hän hymyili, mutta minä en voinut hymyillä takaisin. Ajatukset jyskyttivät päässäni niin kovaa, että ne estivät minua kuulemasta, mitä hän puhui. Hän oli niin kaunis, niin täydellinen siinä hetkessä, ja se sai minut epätoivon valtaan.

"Rafe?" Emily kysyi, kääntyen katsomaan minua hämmentyneenä. "Oletko kunnossa?"

Nyökkäsin automaattisesti, vaikka sisälläni myrskysi. "Olen."

Mutta hän näki, että valehtelin. Tietenkin hän näki. Hän oli aina ollut liian hyvä lukemaan minua, vaikka luulin olevani mestari piilottamaan tunteeni.

Emily siirsi itsensä lähemmäs minua ja tarttui käteeni varovasti. "Olet ollut outo viime aikoina. Onko kaikki kunnossa? Tiedäthän, että voit kertoa minulle mitä tahansa."

Katsoin hänen sinisiin silmiinsä, jotka heijastivat minulle pelkkää hyvyyttä ja huolta. Minun olisi pitänyt puhua. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle, mitä mielessäni pyöri. Mutta miten voisin selittää sen? Miten voisin kertoa hänelle, että olin alkanut epäillä häntä, epäillä meitä, epäillä kaikkea? Miten voisin sanoa sen ääneen, kun tiesin, että se todennäköisesti tuhoaisi kaiken, mitä meillä oli?