Pyrähdys, liito, lasku.
Ja uudestaan. Pyrähdys, liito, lasku.
Se on helppoa. Helpompaa kuin sen pitäisi olla. Hän hymyilee. Vielä kerran – pyrähdys, liito, lasku.
Kaiken tämän hän on oppinut jo lapsena. Hän on tarkkaillut kolibreja – kyllä, hän on tarkkaillut, mutta ei hän hullu ole. Eivät kolibrintarkkailijat ole hulluja. Ei ainakaan hän - päinvastoin. Hän on fiksu. Hyvin, hyvin fiksu. Hän hymyilee uudestaan. Pyrähdys, liito, lasku. Niin se kaikki hoituu. Veitsi välähtää, mutta vain pienen hetken. Sitten on vain hiljaisuus. Ihana, tyhjä hiljaisuus.
Hiljaisuus, joka on niin täydellinen, että se melkein sattuu korviin.
Veitsi on punainen, ja naiselle tulee siitä mieleen ruusut. Sellaiset tummanpunaiset ruusut, joilla isä koristeli kolibritarhan kun oli joulu tai pääsiäinen. Tai hänen syntymäpäivänsä. Syntymäpäivinään hän istui kolibritarhassa koko päivän – myönnettäköön, hän istui siellä aina kun ehti -, ja painoi mieleensä kolibrien liikkeet. Se kuulostaa ehkä mielipuoliselta, mutta sitä nainen ei ole. Ei ainakaan kovin paljoa.
Pyrähdys, liito, lasku.
Kaiken sen hän on oppinut kolibreilta. Kukaan ei voi syyttää naista.
Sitten hän hymyilee taas.
Nainen astuu ulos kahvilasta ja työntää veitsen laukkuunsa. Äidin lempikahvilan työntekijät jäävät taakse. Ne ovat hiljaa, ihan hiljaa. Nainen pitää hiljaisuudesta. Nainen pitää siitä, että hän tietää voivansa olla pian rauhallisin mielin. Pian kaikki äidin tunteneet ovat hiljaa. Shh, niin hiljaa.
Enää on yksi hänen lisäkseen, joka on tuntenut äidin.
Ulkona sataa hiljalleen. Sade ei ole lunta eikä vettä, vaan niiden välimuoto. Ulkona sataa räntää, mutta naista se ei haittaa. Hän kävelee katua eteenpäin ja tuntee, miten punainen neste leviää kaikkialle hänen laukkuunsa. Hän olisi voinut kuivata veitsen johonkin, mutta hänestä on mieluisaa ajatella ruusuja, jotka punainen tuo mieleen.
Nainen kävelee tummanpunaiselle autolleen, avaa oven. Nousee kiiltävään autoonsa ja painaa kaasua. Hän ajaa pois kaupungista. Kaupungista on lyhyt matka hänen lapsuudenkotiinsa, isän luo. Matka taittuu nopeasti, ja pian hän hidastaa vauhtia ja pysäyttää autonsa vaaleansinisen puutalon pihatielle.
Kolibritarha on tyhjä. Yksi kuihtunut ruusu makaa sen rautaristikkoon kietoutuneena. Räntä valtaa verkkaisesti tarhan jokaisen nurkan ja saa sen näyttämään yksinäiseltä. Nainen sammuttaa auton moottorin ja astuu ulos, loskaiselle pihatielle. Hänen askeleensa ovat sulavat, liikkeet kauniit kuin kolibrilla, kun hän astelee ovelle ja avaa sen hiljaa, ääneti. Nainen menee sisälle, eikä hänen tarvitse edes hiipiä tietääkseen liikkuvansa hiljaa. Kolibrit liikkuvat aina hiljaa.
Isä nukkuu sohvalla - kädet rintakehällä ristissä, kuten aina. Nainen kävelee sohvan viereen ja katsoo hetken isää. Sitten hän avaa nahkaisen käsilaukkunsa ja vetää sieltä puukon esiin.
"Älä pelkää. Nähdään pian punaisten ruusujen keskellä."
Pyrähdys, liito, lasku. Hiljaisuus.
Hän nousee sohvan viereltä ja kävelee pois. Ovi ei päästä jälleen ääntäkään kun hän avaa sen ja sulkee saman tien perässään. Se ovi sulkee mukanaan suuren osan hänen menneisyydestään. Hänen ja äidin. Hänen ei tarvitse enää ajatella, kuka on syyllinen siihen mitä äiti teki. Kaikki mahdolliset syylliset ovat poissa.
Nainen astelee autolle. Sitten hän pysähtyy. Auton oven edessä seisoo mies.
"Noeline."
Nainen ei sano mitään, ei siksi että ei voisi, vaan siksi, että ei halua. Hän katsoo miestä terävästi, eikä suostu avaamaan suutaan.
"Sinä olet siis tehnyt sen", mies sanoo.
Nainen nyökkää hitaasti.
Mies katselee häntä, ja hänen katseensa pysähtyy hetkeksi punaiseen veitseen. Vasta silloin nainen tajuaa unohtaneensa sen käteensä. Hän avaa laukkunsa vetoketjun ja työntää veitsen sen sisään.
"Minun pitää mennä", nainen sanoo.
"Minä en voi antaa sinun mennä", mies sanoo, ja tukkii naisen sisäänpääsyn autolle.
"Älä viitsi, Chandler."
"Minä tiedän, mitä siitä seuraa jos päästän sinut nyt menemään. Niin tiedät sinäkin."
Nainen katsoo miestä silmät leiskuen eikä sano mitään. Tämän piti olla täydellinen päivä, jota kukaan ei pilaisi. Hän on suunnitellut tätä kuusivuotiaasta saakka. "Väisty", nainen sanoo kylmästi.
Mies ei tee elettäkään totellakseen. "Joku on jo hälyttänyt poliisit. Ne löytävät sinut hetkenä minä hyvänsä."
"Minä en aio olla enää sinä hetkenä täällä." Sitten nainen astelee auton toiselle puolelle ja istuu pelkääjänpaikalle. Ennen kuin nainen ehtii kömpiä vaihdevivun yli kuskinpuoleiselle penkille, mies on jo salamana asettunut istumaan ratin eteen. "Minne ajetaan?"
Nainen laskee hiljaa mielessään kymmeneen ja ajattelee tulipunaisia ruusuja. Se yleensä rauhoittaa. Mutta ei nyt. Hän katsoo suoraan eteensä ja sanoo: "Aja joelle. Se on hyvä paikka kuolla."
Mies käynnistää auton ja painaa kaasun pohjaan. Jostain kaukaa kuuluu poliisiauton sireenin ulvontaa. Se peittyy kuitenkin epämääräiseen huminaan, joka valtaa naisen mielen.
Mies ajaa turhia hienostelematta, vähintään kaksikymmentä kilometriä tunnissa nopeusrajoituksen yli, vetäen mutkat mahdollisimman suoriksi. Nainen puristaa penkkiään, mutta vain hieman. Enempää hänen ei tarvitse – kolibreilla on hyvä tasapaino. Maisemat vilisevät silmissä. Ensin tie, sitten metsää, jälleen tie ja metsää. Nämä kaksi maisemaa vuorottelevat keskenään, kunnes mies vihdoin hidastaa vauhtia ja pysäyttää auton lopulta virtaavan joen eteen.
Mies nousee autosta ja kävelee naisen ovelle avaamaan sen. Nainen astuu ulos ja sanoo: "Osaan minä itsekin oven avata."
He kävelevät joenrantaan. Vesi pulppuaa vuolaana virtana, vaikka on tammikuun puoliväli. Se hajaantuu isoimpien kivien tieltä, mutta peittää pienemmät sisäänsä.
"Noeline..." mies aloittaa. Nainen katsahtaa häneen, eikä vastaa. "Mitään ei ole siis tehtävissä?"
Nainen pudistaa päätään.
"Tee se sitten."
Nainen kaivaa punaisen veitsen punaiseksi värjäytyneestä laukustaan. Kertaa liikeradan mielessään. Pyrähdys, liito, lasku. Helppoa. Mies katsoo häntä odottavasti silmiin. "Tee se."
Nainen nostaa veitsen sulavasti mutta tukevasti eteensä.
"Nähdään, Chandler."
Pyrähdys, liito, lasku. Ja hiljaisuus.
Hän katsoo hetken miestä. Tämän siniharmaat silmät ovat painuneet kiinni. Jos ei katso miehen rintakehää, hän näyttää melkein nukkuvan.
Nainen hymyilee.
Hän kääntyy selin mieheen. Asettaa veitsen vähän matkan päähän itsestään. Jossain vähän matkan päässä ulvovat poliisiauton sireenit.
"Nähdään."
Ja sitten, viimeisen kerran: pyrähdys, liito, lasku.
Ja ah - niin ihana hiljaisuus.
