Säpsähdin hereille Baekhyunin kolistellessa sisään kuuden jälkeen. Tämä irvisti. - Sori mä en tienny et sä nukut. Hymyilin vakuuttavasti ja sanoin että se ei haittaa. Vilkaisin kelloani ja huomasin Kailta tulleen viestin. Se oli lähetetty vartti sitten:
Nähdään purolla. Ota kirjat mukaan tai tapahtuu hirveitä.
Huokaisin ja Baek katsoi minua kummeksuen. - No mikäs se nyt huokaisuttaa?
- Ei mikään, läksyt vain painaa päälle. Kuule, mun pitää mennä käymään vielä kirjastossa. Nähdään sitten illalla! Olin jo eteisessä menossa kun Baek tarttui käteeni. - Onhan kaikki varmasti hyvin? Tämä kysyi. - On on, vakuuttelin ja avasin jo ovea. -No hyvä sitten, hän sanoi ja huikkasin heipat oven sulkeutuessa. Lähdin ripeästi kävelemään kampuksen poikki kohti metsää.
Kuulin puron solinan paljon ennen kuin näin hänet. Näin tumman hahmon istuvan suosikkikivelläni ja tuhahdin. Miksi juuri se, mieleni teki kysyä, mutten uskaltanut. Oksa rasahti kenkäni alla ja se paljasti minut. - Johan sinä tulit. Missä kirjat? Kai tivasi. Katsoin häntä hölmön näköisenä, ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Kirjat!
Kai huokaisi murhaavasti ja nousi seisomaan. Peräännyin hitaasti taaksepäin, kun tämä lähestyi minua. -Miten sä pystyt unohtamaan sen ainoan asian, minkä vuoksi sä olet täällä? Kai kysyi niin hiljaa, että tuskin kuulin häntä puron solinan yli. -Mä olin nukkumassa, kun sä lähetit sen viestin ja siinä tuli sit niin kiire että mä, no tavallaan unohdin, mumisin ja tunsin kuinka poskeni punehtivat. Kai oli niin lähellä! Törmäsin puuhun ja hengähdin. Nyt mä olen pulassa, ajattelin ja suljin silmäni. Yhtäkkiä kuulimme räsähdyksen läheltämme.
-Hei,
jätä hänet rauhaan! Kuulin yhtäkkiä huudon kauempaa ja avasin hämmästyneenä silmäni. -Tämä ei kuulu sinulle tippaakaan joten voit samantien häipyä! Kai tiuskaisi. -Kyllä kuuluu! Hän on minun veljeni, poika väitti.
Katsoin huolestuneena poikaa, jonka hiukset olivat söpösti sekaisin. Hän oli kaunis ja sirorakenteinen, ehdin panna merkille ennen kuin Kai näytti siltä kuin voisi kuristaa pojan. -Älä valehtele! Ei Sehunilla ole veljiä, Kai tuhahti. -Itse asiassa on, yritin sanoa mutta kukaan ei kuunnellut minua. - Onhan hänellä- minä! Poika julisti. - Aha. No kerropas sitten Sehunin koko nimi! Kai sanoi ivallisella äänellä. Ensin näytti siltä, että poika paljastuisi, mutta sitten hän äkkäsi univormuni nimilaatan.- Oh Se Hun tietysti! Poika huudahti voitonriemuisena. Huokaisin hiljaa mielessäni ja Kai murahti vihaisesti. -Hyvä on. Mut tää ei jää tähän usko pois! Poika lähti vihaisena kävelemään kohti koulua. -Ootsä okei? Poika ryntäsi luokseni.
Nyökäytin päätäni ja katsoin poikaa kysyvänä. -Miks sä autoit mua? Kysyin. Hän naurahti. -Ihmisiä autetaan- ainakin yleensä, poika sanoi ilmeisen huvittuneena. Punastuin. -Niin tietysti... Mutta ei hän olisi mitään pahaa tehnyt, vähän vain uhkaili! Toinen tuhahti. -Kyllä se vähän vakavammalle näytti... Mutta se siitä! Mä olen Luhan, voit kutsua Luluksi, tämä esittäytyi. Hymyilin; taisin juuri saada uuden ystävän. - Ja mä olen Sehun, näin virallisesti, sanoin. -Sä taidat olla uusi täällä? Lulu nyökkäsi: -Mä tulin eilen ja pääsin vasta tänään purkamaan tavarat kunnolla, kun on ollut nii paljon nähtävää! Missä huoneessa sä asustat? Lähdimme hiljalleen kävelemään kohti kampusta, ja kuu paistoi puiden läpi valaisten metsän. -Ömm huoneessa 94, sanoin vilkaisten Luhania. Tämä näytti kauniilta kuunvalossa. Hänen hiuksensa kimmelsivät ja korkeat poskipäät erottuivat selvästi. -Aijaa, mulla on 90! Luhan sanoi ja hymyili. -Eihän se ole ees kaukana! Sanoin innostuneena.
-Kenen kanssa sä asut? Luhan kysyi hymyillen. Tämän hymy hämmensi minua todella. -Öh, mun parhaan kaverin, Baekhyunin kanssa. Entä sinä?
-En kenenkään, vielä, Luhan sanoi hiljaa. -Rehtori sanoi että kouluun on tulossa toinenkin uusi oppilas, ja hän kuulemma asuu kanssani.
-Tiedätkö hänen nimeään?
- Wu Yi Fan. Hän on kuuluisasta ja rikkaasta perheestä. Haaveilee kuulemma tähtitieteestä.
Mietin hetken kuinka tutulta tuo nimi kuulostikaan, ja sitten älysin.
-Hänhän on perhetuttuni! Tapasimme viimeksi varmaan kolme vuotta sitten. Usko pois, hän on todella mukava! Luhan hymyili helpottuneen näköisenä.
Saavuimme asuntolaan ja olimme huoneeni edessä. Katsoin Luhania ja kiitin häntä vielä kerran.
-Eipä mitään, sitähän varten ystävät ovat! Mutta hei, nähdään huomenna! Öitä!
-Öitä, toivotin ja aloin avata ovea. Sitten eräs kysymys pälkähti päähäni.
-Luhan, mitä sinä oikein teit siellä metsässä, kysyin ja käännyin katsomaan käytävälle. Hän ehti jo kadota.
Tyypit hei, oliko tää teijän mielestä lyhyt? Sorry jos oli, toivottavasti seuraava ois vähän pitempi! Enjoy😇
