Vilkuilin kauppalistaani. En kai ollut unohtanut mitään. Maito ja kananmuna puuttuivat. Lähdin suunnistamaan kauppakorini kanssa maito-osastolle. Alice oli luvannut tulla luokseni neljältä ja olin itse luvannut leipoa jotain hyvää. Olin päätynyt korvapuusteihin, ainoa leivonnainen, joita oikeasti osasin tehdä. Tarvitsin kevytmaitoa. Löysin vihdoin maitohyllyille ja viuhdoin nopeasti muutaman ihmisen ohi kurkottamaan kevytmaitoa. "Hei, mistä syystä toi nyt oli?" kuulin syyttävän äänen takaani. Nappasin kevytmaidon ja käännyin ympäri. Näin ehkä ikäiseni vaaleahiuksisen pojan keräämässä maitopurkkejaan lattialta. Olin huomaamattani tönäissyt häntä. "Sori, ei ollut tarkotus!" sanoin hieman hätäisenä ja huomasin, että yksi pudonneista maitopurkeista oli alkanut vuotaa lattialle. "Äh, nyt tääki vuotaa!" poika sanoi. "Voin hakee mopin, jos täällä on jossain joku siivoushuone", sanoin nopeasti. "Älä turhaan, antaa ton maidon jäädä tohon, siitähän niille siivoojille maksetaan", poika totesi ja nousi takaisin seisomaan kainalossaan toinen ehjä maitopurkki. "Anteeks nyt, tässä sulle ehjä", ojensin hänelle hyllystä samanlaisen maidon, kuin rikki mennyt. "Kiitti", poika sanoi ja hymyili. Kaupan valot heijastuivat hänen sinisistä silmistään. Hymyilin hieman takaisin ja lähdin taas vauhdilla seuraavalle hyllylle. Kananmunat puuttuivat enää.
Astuin ulos kaupasta. Minulla oli hassu olo, ihan kuin kolme pientä perhosta olisivat lentäneet vatsassani edes takas. Oli pakko kuitenkin lähteä kotiin, kello lähenteli jo kolmea ja minun oli saatava korvapuustit uuniin ennen neljää. Äkkiä kuulin jonkun juoksevan luokseni. "Hei anteeks, sulta jäi tää kassalle!", ääni huusi. Käännyin ja näin taas sen saman pojan kantavan kardemummarasiaa mukanaan. Perhoset lähtivät taas lepattelemaan levottomasti vatsassani. "Tää jäi sulta kassan liukuhihnalle", poika toisti, kun oli jo hidastanut vauhtiaan. Katselin rasiaa hölmistyneenä, olin ollut niin kiireinen, että se oli jäänyt pakkaamatta kauppakassiini. "Kiitos", änkytin ja otin rasian. "Sulla näyttää olevan aika kova kiire johonkin?" poika totesi vähän kysyvästi pieni virne kasvoillaan. "Joo, mun kaveri on tulossa kylään", sain sanottua yllättävän selkeästi. Kiusallisuus oli käsinkosketeltavaa omalta osaltani. "Aijaa, missä päin sä asut?" poika kysyi uteliaana. Sain osoitettua suunnan. "Pari korttelia tonne päin", totesin. "Oikeesti? Voin tulla samaa matkaa, mä asun kans siellä päin, oota käyn hakemassa mun kauppakassin", poika sanoi ripeästi ja kääntyi takaisin kaupalle. Tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni.
"En tainnu vielä esittäytyäkää, mä oon Niall", poika sanoi, kun lähdimme kävelemään kaupan pihasta. "Kelly", tokaisin nopeasti. Minulla oli hassu fiilis Niallista. Ihan kuin olisin tuntenut hänet jostain, vaikka hän olikin aivan vieras. "Mä asun mun kaverin Louisin kanssa kaksistaan ja mä joudun aina käymään kaupassa. Se on siis mun kämppis, mut tosi laiska tekee mitää kotitöitä", Niall kertoi. Yritin pysyä pystyssä loskaisella kadulla. En tiennyt, miten minun olisi pitänyt suhtautua Nialliin, minulla ei ollut kokemusta pojista. "Mun pitää mennä tosta", sanoin nopeasti ja käännyin toiselle kadulle. "Hei oota, etkö sä asunutkaan tossa suunnassa?" Niall kysyi hieman ihmetellen. Niin asuinkin, mutta minulla oli hieman huono olo ja häpesin itseäni ja leukemiaani liikaa ollakseni kenenkään kanssa juuri nyt. "Sori, mä unohdin, et mun pitää vielä käydä tuolla... Moikka", änkytin ja lähdin kävelemään ripein askelin toiseen suuntaan. Pystyin melkein tuntemaan Niallin pettyneen katseen takaraivossani. Tuntui tosi pahalta. En olisi halunnut sanoa noin, mutten saanut ihastua kehenkään. Entä jos hän ei pidäkään minusta enää, kun saa selville, että olen sairas?
Alice oli jo oveni takana, kun tulin kotiin. Olin eksynyt yrittäessäni hakea uutta reittiä kotiin. "Äh sori, etkai sä oo ollu tässä vielä kauheen kauaa?" kysyin uupuneena. "En mä, ehkä kymmenen minuuttia. Missä sä oot ollut? Oon yrittäny soittaa sulle. Voiksmä auttaa?" Alice huolestui ja otti kauppakassini. Pudistelin vain päätäni ja kaivoin avainta taskustani.
"Miks sä lähit kävelemään toiseen suuntaan? Se vaikutti tosi kivalta tyypiltä!" Alice hämmästeli, kun olin kertonut koko tarinan. "Alice", sanoin ja mietin hetken, "mulla on leukemia, mä en voi antaa kenenkään ihastua muhun enkä itteni kehenkään! En haluu, et joku ihastuu henkilöön, jota tarvii vaan hoitaa ja auttaa koko ajan. En haluu olla kenenkään riippakivi", korotin jopa vähän ääntäni. Alice katsoi minua hämmentyneenä. "Ei se oo syy mihinkään, et sä noin voi sanoa!" hän sanoi hetken kuluttua ihmettelemättä yhtään, vaikka hän kuuli vasta ensimmäistä kertaa syövästäni. "Äh, et sä ymmärrä, leivotaanko me jotain, vai mennäänkö suoraan tohon työhön?" kysyin vaihtaen puheenaihetta. Tiesin olevani tyly, mutten voinut sille mitään. Mitä muutakaan olisin voinut sanoa? Alice kaivoi kauppakassiani ja sanoi sitten: "Voitais vaikka leipoo ensin, kun kerran ostitki nää?" Nyökkäsin ja hain meille essuja. "Mut Kelly, tiiätkö, ei noita tollasii kävele ihan ovista ja ikkunoista. Tiiätkö sä siitä muuta kun etunimen?" Alice tokaisi vielä perääni. Huokaisin, eikö hän voisi jättää asiaa minun huolekseni. Mutisin vastaukseksi: "Joo, sen kämppis on joku Louis, joka on tosi laiska tekee kotitöitä."
