Jäniksen luita (oneshot)

Jäniksen luita

A/N: Vuonna 2012 kirjoitettu teksti, joka on eräänlainen esiosa isommalle projektille. En kyllä usko, että se koskaan valmistuu, köh.

**

Jäniksen luita

Minä kadotin sinut metsään syksynä, jona satoi lakkaamatta.

Merkkejä siitä oli ollut jo kauan. Minä vain en ollut suostunut näkemään niitä, kuuntelemaan varoituksia. Suljin itsepintaisesti silmäni, etten näkisi siskosi ilmettä kun me saavuimme kotiinne keskellä yötä, pihkalta ja sammaleelta ja eläimeltä tuoksuen.

Sinun vaaleissa hiuksissasi oli havunneulasia, mekon revenneen helman lomasta näkyivät mustelmien peitossa olevat polvet. Nauroit juopuneesti ottaessasi minusta tukea, vaikka et ollut maistellut alkoholia tippaakaan: mäntyjen luomaa hämärää vain, vetänyt sitä keuhkoihisi ahnaudella joka myöhemmin huimasi. Et tarvinnut muuta. 

Silmäsi kiiluivat ja minä tiesin, että Heli kykeni yhä erottamaan suden sinusta. 

Minä kannoin sinut aina metsäretkiemme jälkeen huoneeseesi, kaksitoista askelta yläkertaan. Kuin prinsessan. Niin sinä nauroit minulle alkuaikoina hiljaa, sateesta kosteaa pusakkaani vasten unen rajalla.

Nykyisin et puhunut prinsessoista. Se oli liian inhimillistä, etkä sinä halunnut olla ihminen. Et enää. Sen minä tosin tajusin vasta myöhemmin, kun oli jo liian myöhäistä.  

Sinun nukahdettuasi minä jäin Helin kanssa keittiöön juomaan teetä, niin kuin aina, odottamaan päivän valkenemista. Silloin en oikein tiennyt, miksi tein niin: pidin siskollesi seuraa, vaikka tuhannet syytösten säikeet tekivät hänen katseestaan julman. Teekin oli liian haaleaa. 

Samalla se oli kuitenkin pohjattoman yksinäinen katse: toi mieleeni sinut, koulun pihalla, kun tuijotit maahan verta vuotavin huulin. Olit purrut ne itse rikki. 

"Kristian." 

Siihen aikaan vihasin tapaa, jolla Heli lausui nimeni. Se painoi, laski harteilleni taakan jota en tahtonut kantaa. 

"Ette te voi jatkaa noin ikuisesti." 

"Ida on nykyisin paljon onnellisempi. Etkö muka ole huomannut?"

Siihen aikaan minä en välittänyt mistään muusta. Elämälläni oli merkitys vain niin kauan, kun sain tarjota sinulle onnen: kuulla kuinka nauroit riemuasi sammalmättäällä paljain jaloin aina sudenhetkien jälkeen. 

Mitä siitä, vaikka asiasta olikin tulossa sinulle vielä suurempi pakkomielle kuin minulle.

"Kutsutko sinä sitä todella onneksi? Sellaista todellisuudenpakoilua?"

Helillä oli aina ollut kyky osoittaa minulle logiikkani nyrjähtäneet kohdat niin, että melkein uskoin. Vihreät silmät olivat kapeat, suu ohut viiva. Se oli juuri vakavuus joka teki hänestä vuosikymmeniä ikäistään vanhemman, ikiaikaisen kallion joka kesti minkä luonnonvoiman tahansa. Kuinka erilaisia te kaksi olittekaan, vaikka tiesin että kaikesta huolimatta surunne oli täsmälleen sama. 

"Sinä et ole kokenut sitä. Et ikinä voisi ymmärtää." 

Silloin minä todella uskoin sanoihini. Uskoin sudenhetkiin, jotka repivät irti ihmiskivusta ja antoivat vastineeksi eläimen vaistot ja unohduksen. 

Olla susi ja unohtaa itsensä – unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää paljon, paljon enemmän. 

**

"Mennään jo, Kristian. Mennään jo."

Sinä nyit minua puseroni helmasta, kärsimättömästi kuin lapsi. Olit jaksanut pysytellä koulussa kaksi tuntia – niin pitkälle malttisi nykyään riitti. Kaksi tuntia, ja sitten jo janosit pakoa, poispääsyä, ihmisihosi rikkoutumista. Suden hahmossa sade tai muiden tyttöjen katseet eivät kyenneet sinuun, etkä olisi halunnut enää odottaa.