broken feelings || h.s

chapter one

Sipaisin ripsiini mustaa maskaraa ja täytin kulmani tummanruskealla luomivärillä. Päätin laittaa myös vähän enemmän meikkiä kuin normaalisti, joten laitoin iholleni meikkivoidetta tasoittamaan ihoni sävyä. Sen päälle tein vielä hennot varjostukset ja laitoin poskipunaa poskipäille. Hiukset jätin vain auki roikkumaan, sillä en jaksanut tehdä niille tällä kertaa mitään sen erikoisempaa. Housuikseni sen sijaan laitoin valkoiset farkut, jotka tekivät jalkani näyttämään paljon pidemmiltä, mitä ne oikeasti edes olivat. Paidaksi valitsin vain silkkisen mustan pitkähihaisen paidan ja kengikseni mustat korkokengät.

Olin menossa maskeeraajan haastatteluun maailmankuululle poikabändille. En oikeastaan tiennyt heistä juuri muuta kuin vain, että bändin nimi oli One Direction ja bändissä oli neljä jäsentä.

"Becca, usko nyt", Jacob aloitti, "sä näytät ihan äärettömän hyvältä ja jos en olis homo, olisin iskenyt sut jo sillon, ku nähtiin ekan kerran."

"Sä sanot noin vaan, koska oot mun paras ystävä", naurahdin teennäisesti ja käännyin katsomaan takaisin peiliin lisäämään ripsiväriä. Näin sivusilmällä Jacobin pyöräyttävän silmiään ja lähtevän kävelemään kohti keittiötä.

"Mä vien sut sinne haastatteluun ja ei mitään vastaväitteitä", hän ilmoitti vielä omahyväisellä äänellään.

**

"Haluutko, että tuun sun mukaan?" Jacob kysyi vielä, kun saavuimme juuri jonkun toimiston pihaan, jossa haastattelut pidettäisiin.

"Ei sun tarvi tulla ihan joka paikkaan mukaan, minne ikinä oonkaan menossa", naurahdin ja annoin pusun Jacobin poskelle, "mä oon jo ihan iso tyttö."

"No siitä en olis ihan niin varma", Jacob mutisi, mutta antoi vuorostaan minulle pusun poskelleni, "soita mulle, kun se loppuu niin tuun hakemaan sut."

Nousin autosta ja pamautin auton oven kiinni kovempaa, mitä olin oikeasti tarkoittanut. Huomasin auton tummennettujen ikkunoiden läpi silti Jacobin mulkoilun kohdistettuna ne minulle. Hymyilin hänelle takaisin ylimielisintä hymyä, jonka osasin ja jatkoin matkaani kohti toimistoa.

Astuin sisään hulppeaan toimistoon, jonka ulkonäöstä huomasi jo heti ettei sen tekemisessä oltu säästelty aikaa taikka rahaa. Sen seinät oli maalattu valkoisiksi ja rakennuksen kokonaisilme oli muutenkin aika vaalea. Nahkasohvilla istui pukuihin pukeutuneita miehiä ja naisia, joiden katseet olivat tiukasti kiinni joko tietokoneen tai tabletin ruudussa.

"Tulitko maskeeraajan haastatteluun?" ystävälliseltä näyttävä nainen lähestyi minua ja hymyili minulle. Hän oli pukeutunut tiukkaan mustaan hameeseen, joka ylettyi puoleen reiteen saakka ja valkoiseen silkkiseen paitaan.

"Kyllä", hymyilin tälle ystävällisesti ja odotin hänen jatkavan puhumista. "Rebecca Williams."

"Tässä on sinulle kulkulupa-kortti", hän hymyili minulle ja ojensi valkoisen kortin, johon oli kiinnitetty kaulanauha, "seuraa minua, niin minä vien sinut sinne", hän hymyili minulle jälleen ja lähti kävelemään kohti hissiä.

"He haastattelevat ilmeisesti kolmea eri henkilöä sinun lisäksesi ja päättävät sen jälkeen, kenet valitsevat", nainen kertoi minulle, kun olimme päässeet hissiin. Hän ilmeisesti koki tilanteen kiusallisena, joten yritti luoda jonkunlaista keskustelun alkua, vaikka minusta tässä tilanteessa ei ollut mitään kiusallista.

"Aivan", päätin vain vastata, sillä en tiennyt mitä muutakaan olisin siihen voinut vastata.

Kävelimme hissistä ulos ja saavuimme jälleen kerran melkein yhtä isoon aulaan, mikä alakerrassakin oli, mutta tällä kertaa lähdimme kävelemään oikealla olevalle pitkälle käytävälle, jonka molemminpuolin oli ovia, joista ilmeisesti pääsi joihinkin kokoustiloihin.

Vihdoinkin pitkän kävelymatkan jälkeen saavuimme yhden oven eteen, joka oli ilmeisesti se ovi, josta minun täytyi mennä sisään.

"Eli tuosta vain sisään", nainen hymyili taas ystävällistä hymyään, "onnea haastatteluun", hän toivotti vielä ennen kuin lähti kävelemään samaan suuntaan, mistä olimme juuri tulleet.

**

"Me ilmoitamme sinulle sähköpostilla viimeistään huomiseen mennessä tästä työpaikasta", haastattelijani Amalia Wood selitti. Hänestä ei tihkunut yhtään iloisuutta enkä nähnyt koko haastattelun aikana yhden yhtäkään hymyä tai edes hymynalkua. Ehkä jotkut ihmiset eivät vain osaa olla iloisia.

"Selvä, kiitos", hymyilin tälle silti kaikesta huolimatta. Hän ei ollut kovinkaan vanha, itseasiassa todella nuori, sillä olisin luullut, että haastattelijat olisivat paljon vanhempia. Mutta luulisin hänen olleen suunnilleen siinä 25 vuoden paikkeilla.

"Odota vielä", Amalia huusi vielä juuri ennen kuin olisin ehtinyt paukauttaa oven suoraan hänen naamaansa, "minun täytyy esitellä sinut ja nuo kolme muuta hakijaa bändille, jonka maskeeraajaksi hait", hän kertoi jopa hieman turhautuen, "teidän täytyy esitellä itsenne heille, että hekin voivat antaa jonkinlaisen mielipiteensä asiaan."

Katsoin oudoksuen Amaliaan, mutta kohautin olkiani kumminkin ja lähdin seuraamaan häntä ja muita tyttöjä niin nopeasti kuin vain korkeilla koroilla pystyin. En ollut tottunut kävelemään koroilla, joten se teki asiasta vielä kahta kertaa vaikeampaa.

Jälleen kerran monimutkaisen reitin jälkeen saavuimme jonkun huoneen eteen, jonka ovi oli tismalleen samanlainen kuin senkin, jossa meidät oli juuri haastateltu. Amalia avasi oven ja päästi meidät ensin sisään, jonka jälkeen tuli myös itse perässä ja sulki sen jälkeen oven.

"No niin, pojat", Amalia aloitti närkästyneenä, "tässä ovat meidän maskeeraajan paikkaa hakevat naiset, Emily, Katherine, Kayla ja Rebecca", hän esitteli meidät vielä pojille ja osoitti vielä jokaista meitä oman nimemme kohdalla.

Edessämme oli valtava sohva, jossa istui neljä poikaa silmäillen meitä neljää päästä varpaisiin. Yhdellä pojista oli blondit hiukset, kaikilla muilla heillä ruskeat, mutta yhdellä heistä oli kiharat olkapäille ulottuvat hiukset, joka sai minut katsomaan häntä vielä tarkemmin kuin muita. Hänellä oli vihreät silmät ja päällään hänellä oli normaali valkoinen t-paita, joka paljasti hänen tatuointinsa. Jaloissa hänellä sen sijaan oli mustat farkut ja ruskeat bootsit.

"Krhm, Rebecca, haluatko sinä vaikka aloittaa kertomaan itsestäsi?" Amalia yskäisi, kun huomasi minun tuijottavan samaa kohtaa räpäyttämättäkään silmiäni.

"No, joo", aloitin ujosti, joka oli todella outoa, sillä en koskaan ole pelännyt esittäytymistä tai mitään muuta vastaavaa. Mutta tällä kertaa se tuntui jotenkin erilaisemmalta, sillä kaikki nuo neljä poikaa tuijottivat minua, samoin Amalia ja kolme muuta tyttöä vieressäni.

_______________

Tämmönen tarina tällä kertaa sitten.. :) Toivottavasti pidätte alusta, vaikka siinä ei nyt mitään kummallista tapahtunutkaan.

Tosiaankin, jättäkää tohon alas kommenttia mitä piditte. Kommentit saa yleensä tosi hyvälle tuulelle ja jatkamaanki mut tätä tarinaa sitten nopeammin!