broken feelings || h.s

chapter two

"No mun nimi on Rebecca Wilson ja oon tällä hetkellä 19 vuotta. Oon käynyt kaikki kosmetiikka-alan koulutukset ja valmistuin puoli vuotta sitten maskeeraajaksi", aloitin ja yritin piilotella mahdollisimman vähän jännitystäni. Kaikesta huolimatta äänessäni kuului vähän väliä pieniä säröjä, joka johtui jännittämisestäni.

Kukaan ei sanonut mitään, kaikki olivat vain hiljaa ja tuijottivat minua luullen, että jatkaisin vielä puhumista.

"Olin ennen töissä yhdessä meikkiliikkeessä, mutta lopetin siellä, sillä en tykännyt pomostani", jatkoin vielä selittämällä jotain turhaa, sillä en tiennyt ollenkaan mitä olisin voinut sanoa ja hiljaisuus alkoi käydä ahdistavaksi.

Taas hiljaisuus. Miksi kukaan täällä ei voi puhua ja kertoa mitä he ylipäätään haluavat tietää minusta?

"Ootko ihan varma, että oot 19? Oot nimittäin aika lyhyt", kiharahiuksinen töksäytti, mutta hänen ilmeestään näki, että hän sanoi sen vitsillä. Hänen silmänsä vertailivat minua ja vieressäni olevaa tyttöä.

"Kyllä olen", töksäytin itse heti perään ja odotin Amalian antavan jollekin muulle nyt puheenvuoron. Oli kyllä totta, että muut tytöt vieressäni olivat minua ainakin pään verran pidempiä, mutta enhän minä sille mitään mahtanut, enhän?

**

"Miten se meni?" Jacob kysyi heti silmät suurina, kun avasin auton oven.

"Hyvin meni", naurahdin hänelle ja istuin hänen viereensä ja vedin oven kiinni perässäni, "päästiin näkemään niitä poikiakin."

"No, oliko ne yhtä hyvännäkösiä, kun kaikissa kuvissa", Jacob vinkkasi ja lähti ajamaan parkkipaikalta.

Pyörittelin vain päätäni ja käännyin katsomaan ikkunasta ulos.

"Mitä jos käytäisiin syömässä pitsalla tai jossain?" ehdotin yhtäkkiä pienen olemattoman hiljaisuuden jälkeen. Yhtäkkiä mieleni rupesi tekemään hirveästi jotain pitsaa tai vastaavaa.

"Käy, mutta meidän pitää käydä nopeasti, sillä jos et sattunut muistamaan, mun äiti tulee käymään vielä illalla", Jacob kohautti olkapäitään ja mumisi jotain vielä sen perään.

"Okei, deal", naurahdin ja tönäisin Jacobia leikkimielisesti olkapäähän.

**

Kello näytti puolta kahdeksaa ja olimme juuri tulleet kotiin syömästä. Mieleni teki vain lösähtää sohvalle ja nukahtaa siihen eikä nousta siitä enää koko iltana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä Jacobin äiti tulisi käymään täällä aivan näillä minuuteilla ja en halunnut antaa hänelle hirveän huonoa kuvaa minusta.

Ovikello soi ja Jacob ryntäsi hieman hermoissaan avaamaan oven. Hän oli aina hermoissaan, kun hänen joku sukulaisensa tuli visiitille - varsinkin silloin, kun minäkin olin kotona.

"Hei kullannuppu", Jacobin äiti Amanda antoi suukon poikansa poskelle, jonka jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja antoi minulle samanlaisen suukon, "mukava nähdä sinuakin pitkästä aikaa, Rebecca."

Hymyilin tälle niin kuin aina, sillä en koskaan oikein tiennyt mitä pitäisi sanoa vähän iäkkäämpien ihmisten kanssa.

Muutaman tunnin päästä Amanda oli lähtenyt ja Jacob pystyi huokaisemaan helpotuksesta. En tajua, miksi häntä hermostutti tämä niin paljon, olinhan minä aikaisemminkin Amandaa nähnyt.

Menin omaan huoneeseeni tietokoneen äärelle ja ajattelin tarkistaa sähköpostini, jos sinne vaikka olisi tullut ilmoitus jo työpaikasta. Olin saanut yhden sähköpostiviestin ja se oli juuri kyseiseltä henkilöltä, kuka haastatteli minua tänään.

Suuni loksahti auki pelkästä ihmetyksestä. "JACOB!! Tule mun huoneeseen nyt heti!" huusin.

Jacobin juoksuaskeleen äänet lähestyivät kokoajan huonettani. Luultavasti hän luuli, että minulla oli jokin hätänä, sillä hän juoksi sinne niin kovaa etten ole kovin monesti häntä koko elämäni aikana nähnyt juoksevan yhtä kovaa.

"Mikä hätänä?" hän ilmestyi ovelleni ja huohotti.

"Mä sain sen työpaikan", sanoin ihan rauhallisesti ja käännyin tietokoneeni suuntaan lukemaan sähköpostia uudestaan. "En olis kyllä uskonut, koska ne muut vaikutti jotenkin tosi paljon itsevarmemmilta kun mä."

"Vau, ihan tosi siistii. Muista, et mä oon sit tulossa sinne mukaan, kun lähet kiertueelle. Sä et todellakaan jätä mua tänne yksin", Jacob kertoi vakavasti ja hän vaikutti oikeasti olevan tosissaan, sillä tiesin kuinka paljon hän vihaa yksin olemista kotona.

"Joo, mä lupaan", hymyilin hänelle.