The Sound Of Your Heart (Fin)

3. Luku

Biologian kaksoistunnilla opettaja (muistaakseni herra Petterson, vai oliko se sittenkin Patterson, en ole varma, voi että olen hyvä näissä nimissä) laittaa minut istumaan Carola Ross nimisen tytön viereen, jolla on ruskeat hieman kiharat hiukset sekä suurehkot silmälasit, jotka saavat hänen suklaanruskeat silmänsä näyttämään lähes pöllön silmiltä. Tyttö vaikuttaa mukavalta ja minulle selviää myös, että meillä on samanlainen huumorintaju, eli erittäin, ERITTÄIN huono.
"No niin, minulla on teille pieni yllätys tänään", opettaja lähtee luokasta näiden sanojen saattamana ja ottaa mukaansa muutaman tuntemattoman pojan luokan toisesta päästä.
"Voi ei, täst ei voi seurata mitää hyvää", Carola voivottelee vierelläni pudistaen päätään ja minä päästän pienen kauhun ja naurun sekaisen äännähdyksen.
Pian herra Patterson (olen jo melko varma nimestä) tulee luokkaan poikien kanssa, jotka pyysi mukaansa kantaen pusseja, jotka löyhkäävät kuolleelta kalalta. Merde! Voin jo arvata, mitä teemme kaloilla.
"No niin jokainen pari saa oman kalan ja työskentelee ohjelappujen mukaisesti, jotka Edward pian jakaa ystävällisesti", herra Patterson aloittaa. Koko luokka voihkii ja voivottelee kohta alkavaa tehtävää minä ja Carola mukaan lukien. Poika, Edward jakaa lappuja pareille aloittaen ensin luokan perältä ja jatkaa sitten matkaansa kohti etummaisia pulpetteja, joissa minä ja Caro istumme. Kohdallamme Edward pysähtyy pieneksi ajaksi ja katsoo minua nopeasti suoraan silmiin. Hänellä on sotkuinen musta tukka sekä kalpeahko iho (minun kalpeuttani hän ei voi kuitenkaan voittaa, se on fyysinen mahdottomuus) ja todella vihreät silmät, kuin smaragdit. Hän on jäntevä rakenteinen, muttei missään nimessä hintelä tai laiha ja hänen pituutensa pyörii varmaan jossain 185 cm ympärillä. Opettaja tulee pian Edwardin perässä ja antaa meille paperiin käärityn kuolleen kalan. Voi, kuinka minä rakastan sen hajua! (Huomaa sarkasmi). Haemme varastosta itsellemme suojatakit ja hanskat. Onneksi meillä on sentään ne, ettei kalaa tarvitse leikellä paljain käsin. Caro käärii kalan ulos paperista ja me katsahdamme toisiimme inhon vallassa. Nyrpistelen nenääni ja poimin tehtävälapun pulpetilta. Ensimmäiseksi kalan vatsa pitäisi viiltää auki. Mahtavaa! Haen skalpellin kaapista ja ojennan sitä Carolle.
"Mä en kuule tohon kalaan koske pitkällä tikullakaan, saati sitten skalpellilla", hän älähtää.
"En mäkään aio siihen koskea", väitän vastaan.
"Onkos neideillä jokin ongelma?" herra Patterson ilmestyy taaksemme.
"Ei, herra Patterson", sanomme yhteen ääneen Caron kanssa ja hymyilemme tekohymyä opettajalle. Hän jatkaa matkaa ja päästän ilman virtaamaan ulos keuhkoistani. En edes huomannut pidättäneeni hengitystäni, mutta nyt kalan haju löytää taas tiensä takaisin nenääni ja joudun nyrpistämään sitä uudestaan. Seisomme Caron kanssa pitkään paikallamme, kunnes päätän vihdoin toimia. Otan kalan käsiini ja toivon, että minulla olisi pyykkipoika nenässä tai edes jotain, ettei sen lemu olisi niin ahdistava. Viillän vähän matkaa kalan vatsasta auki ja sitten sen mätipussi tipahtaa ulos paperille, jossa kala lepäsi. Katsahdan Caron kasvoihin, jotka kuvastavat täysin minun ilmettäni. Inhoa. Seuraavaksi kalan silmä pitäisi irrottaa ja linssi puristaa siitä ulos.
"Mä leikkasin kalan, joten sä saat luvan hoitaa silmän", sanon.
"Ei tuu tapahtumaan", Caro älähtää pienesti ja perääntyy kalan luota. Osoitan skalpellilla häntä kuin mini kokoisella miekalla ja sanon:
"Ootko aivan varma?"
"Okei, okei, mä teen sen, ei tarvii ryhtyä väkivaltaiseks", Caro sanoo vino hymy kasvoillaan. Hymy tarttuu pian minuunkin, eikä ilkeä kala vaikuta meihin enää niin paljon. Onneksi. Hengitän ilmaa keuhkoihini ja haistan kalan. Perun sanani, kala on ilkeä, suorastaan paha, sillä se levittää hirveää hajuaan kaikkialle. Caro irrottaa kalan silmän varovasti ja alkaa puristamaan sitä hennosti. Minä kirjaan ylös muistiinpanoja, joita piti kirjoittaa (pahasta) kalasta. Kuulen kiljahduksen luokan toisesta päästä ja käännähdän katsomaan sinne. Tyttö, joka kampitti minut ensimmäisellä tunnilla, on onnistunut rikkomaan heidän kalansa maitipussin ja sen sisältö on roiskunut hänen työtakilleen. En voi sille mitään, mutta pieni vahingoniloinen hymy leviää kasvoilleni. Caro katsoo samaan suuntaan ja käännähdän katsomaan häntä. Se on virhe, sillä me molemmat alamme nauramaan hillitsemättömästi muun luokan kanssa. Nauran vielä kovempaa, kun näen tytön ilmeen. Hänen huulikiillosta tahmea suunsa on mutrussa ja hän näyttää aivan pikkulapselta, joka on juuri saamassa itkupotku-raivarin.
Loppu tunnista sujuu onneksi hyvin, sillä olen jo melkein pääsemässä yli kuolleen kalan hajusta. Mutta vain melkein. Toivon, etten haise ihan hirvittävältä, sillä seuraavaksi on ruokatunti ja minun pitäisi tavata Josh ruokalan edessä.