Don't tell me what to do

Prologi

Avasin silmäni ja katseeni kohtasi valkoisen makuuhuoneen katon. Yritin nousta seisomaan ja voihkaisin tuskaisesti, tuntui kuin joku olisi tunkenut selkääni tulikuuman rautakangen. Tunne oli kauhea, juuri tämän takia minä aikoisin lopettaa. Lopettaa 10 vuotta kestäneen ATP tason kisailuni, minä junioreiden MM-mestari aikoisin lopettaa. Huokaisin ja yritin olla huomiomatta polttavaa kipua, joka taatusti lähtisi tiehensä ennen peliäni. Ja jos ei lähtisi,  siihen tyssähti se kuva kunniallisesta voitosta. Katsahdin sivusilmälläni yöpöydälläni nököttävää kelloa, joka osoitti kohti klo 7:33. Peliin oli vielä kymmenen tuntia.
        Nousinkin lopulta seisomaan ja kun tein niin minun teki mieli lysähtää maahan, olla liikkumatta, "vielä yksi finaali voitto, tämä turnaus loppuun. sitten minä luovutan," ajattelin.

          Aamupalalle mennessäni päätin keskittyä peliin, miten voittaa peli. Miten päättää viimeinen Grand Slamini voittoon, miten päättää koko urani näyttävästi ja kunniallisesti. Siinä vasta mietiskeltävää...

         Huokaisin taas, ähkäisin. Onneksi saisin jonkinkaltaista kipulääkettä ennen peliä, siten se olisi jotenkin mahdollista. Mietiessäni kipua, totesin, että ainoa asia, minkä avulla kirottu selkäni paranisi olisi lepo. Ja senhän minä vielä saisin. Tervehdin keittiöön tullutta äitiäni ja onnistuin peittämään kivun, jotenkuten.

Avasin jääkaapin.
Otin esiin jugurtin ja levittettä.
Sekä leikkeleitä.
Sitten leipää.
Kokosin aamupalani.
Söin sen.

Seuraavaksi pelirituaalit, venyttely samalla, kuin katsoin lempi draama-sarjojani tietokoneelta. Pieni kävely. Lepäämisaikaa, kevyt ruoka. Vielä vähän venyttelyä ja sitten menoksi.

Seisoskellessani suuren talomme - se oli pikemminkin kartano - edessä suuri Wilsonin tennisreppu olallani, vaaleat hiukset poninhännällä, harmahtavan siniset iirikset suuntautuen kohti pienen taloyhtiön puistoaluetta, jossa...
      
        "Anteeksi." Minä hätkähdin ja käänsin katseeni tulijaan, hän oli poika hieman minua vanhempi. Todella kalpea ja tummahiuksinen, jokatapuksessa komea. Poika katsoi minua hämmästyeenä, vaikka katse poistui hetkessä tunsin oloni jollakintapaa epämukavaksi. "Tiedätkö mistä löytäisin kyydin US. Openin Tennis-stadionille?" Hän kysyi ja minä katsoin tätä hämmästyneenä, toisen oli pakko älytä kuka minä olin. Mutta jos älysikin niin se ei vaikuttanut hänen käytökseensä, ainakaan näkyvästi.

Siirtäessäni muutaman hiussuortuvani korvan taakse minä vastasin: "Voisit varmaan tulla meidän kyydillä." Kohautin harteitani ja pojan kasvoille ilmestyi pienoinen hymy.
"Ihan oikeastiko?" Hän kysyi ja minä nyökkäsin. "Olen Jasper, Jasper Ford" hän esittäytyi ja niin tein sitten minäkin.

"Alexandra Hamilton. Sano vaan Alex" Tässä vaiheessa minä viimeistään odotin tämän reagoivan nimeeni jotenkin ihmeellisesti, mutta hän sanoikin vain:
       "Ai se tenniksenpelaaja?" Hän kysyi ykskantaan ja minä vain hymyilin. Toinen oli oikeasti jotenkin poikkeava, tai sitten asustanut muutaman vuoden puutarhalammen pohjassa...

       "Niin, se tenniksenpelaaja." Minä naurahdin, "tiedätkö, normaalisti porukka olisi jo pyytänyt nimikirjoitusta tai vähintäänkin melkein seonnut." Hän vastasin sanoihini taas sillä mitäänsanomattomalla hymyllä, joka oli saanut minut unohtamaan mihin olin menossa. Ainakin hetkeksi.
     "No, minä en ole normaali." Hän vastasi.

      Muutamankymmenen minuutin kuluttua astuinkin jo ulos mustasta ja tummalasisesta autosta. Parkkeerattuamme Tenniskeskuksen yksityisparkkiin minä vahdoin muutamisen sanan Jasperin kanssa. "Onnea peliin." Hän lausahti ja oli vihdoin hyvänsynyt sen tosiasian, että minä tosiaan olin se Alexandra Hamilton.