Sateella.

ensimmäinen luku.

Se tipahti taivaalta.

Valkoiset pellavahiukset pystyssä, luonnottoman siniset silmät minua toljottaen.

Toinen seurasi perässä. Isompi. Kulmikkaampi.

Se avasi suunsa. "Petja, johan minä sanoin, että meillä on vielä hommat kesken. Et voi aina livistää." Sitten hänen katseensa liukui, kiipesi. Jäi minuun.

Minä seisoin heidän edessään ruskeat kikkarat vettä tippuen ja isän vanha farkkurotsi hartioillani roikkuen. Pyörää minä kannattelin oikella puolellani. Sen penkki oli taas ehtinyt kastua.

Hellurei, minä ajattelin. Olin luvannut olla kuudelta tekemässä pastaa Niilolle, mutta öljyvärien valikoinnissa oli mennyt suunniteltua pidempään. Isä oli yhdessä niistä miljoonasta tappavan tylsästä kongressistaan, äidistä ei koskaan tiennyt. Osasi Niilo itsekin ruokaa laittaa, teoriassa. Teoriassa niin sen olisi pitänyt mennä isoveljen tittelin nimissä. Jalkapallo ja tietokoneet olivat kuitenkin se isoveljen juttu, ei ruuanvalmistus.

Pellavapäät katsoivat minua. He näyttivät aivan Van Goghin maalauksilta; omituisilta, kiehtovilta. Pystyin miltei erottamaan tarkkaan harkitut siveltimenvedot.

"Se näyttää tyhmältä, kun se tuijottaa meitä tuolla tavalla", pienempi sanoi.

"Shh, Petja, ei noin saa sanoa."

Kulmikkaampi kapistus nousi ylös. Hän oli kurassa, rintakehä ja kaikki. He olivat molemmat kauttaaltaan alastomia, ja yhä minä vain ajattelin, miten oudon viehättäviltä he näyttivätkään.

"Olemme pahoillamme, että vain yhtäkkiä tipahdimme teidän eteenne", poika sanoi.

Katsahdin ympärilleni, mutta maantie oli meitä kolmea lukuun ottamatta tyhjä. Nyökäytin kankeasti päätäni, kun en muuhunkaan kyennyt. Sanani olivat kaukana, jossain usean kilometrin matkan päässä.

"Minä olen Ilja. Ja tuo on Petja", hän sanoi.

Hiljaisuus jatkui. Hänen katseensa oli odottava – se toi minulle mieleen isän, kun hän haki liikemiesmoodissaan minulta sitä oikeaa kommenttia jonkun uuden iskulauseensa tukemiseksi.

Isä: "Saaga, pysäytä tuohon! No niin. Sinulla on siinä banaani, eikö niin? Se maistuu hyvältä. No, kerropa minulle, mistä niitä banaaneja saadaan?"

Minä: "Öö, viidakosta? Afrikasta?"

Isä: "No, varmaankin. Ihan sama. Mutta ajattele, kuinka monessa muussa paikassa banaaneja on! Esimerkiksi siinä, sinulla. Euroopassa melkein kaikkialla myydään banaaneja. Eikä pelkästään Euroopassa, vaan muuallakin maailmassa. Ja tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?"

Minä: "Globalisaatiota?"

Isä: "Sitäkin. Mutta ajattele, kuinka monia ihmisiä se yhdistää! Suurin piirtein jokainen ihminen on joskus maistanut banaania – tai onhan sitten niitä Afrikan lapsia, mutta – jokainen tietää, miltä se maistuu. Ja-"

Minä: "Mutta entä omenat? Tai mandariinit?"

... Ja niin pilattiin isän myyntipuhe. Eipä sillä, isä myi milloin mitäkin, selänrapsuttajatkin olivat joskus menneet kaupaksi. Isää ei niin vain lannistettu.

Odottava katse jatkui.