Sateella.

toinen luku.

Ajatus seurasi toista ja niin edelleen, ja sitten yhtäkkiä minä päätin kiikuttaa heidät kotiin. Jos ei muuta, niin Niilon kaveriksi syömään pastaa tai jotain. En minä heitä tienposkeenkaan voinut jättää.

Jooa sanoi joskus, että kaikkihan me kuitenkin kuollaan. Hän harrasti mustaa huumoria, silloin tällöin. Mutta hän lisäsi aina, että joo, on totta että me kaikki kuollaan, mutta ennen kuolemaa on vaikka ja mitä. Ja että vaikkaa ja mitää ei kannata skipata kevein perustein.

Ja minä ajattelin, että Jooa, katso, en skipannut.

Riisuin takkini ja heitin sen Petjalle. Jostain olin jälleen löytänyt ääneni. Se ei ollut vielä vahvimmillaan, mutta riitti parin virkkeen muodostamiseen: "Pue se yllesi. Ihmiset eivät pidä alastomista ihmisistä."

Hän puki, tutkiskellen. Sulki napit tarkasti alhaalta ylös. Takki näytti hassulta hänen päällään: hihat melkein laahasivat maassa ja alahelma hipoi polvia. Hän näytti pikkupojalta, joka oli löytänyt tiensä isän vaatekaapille - mikä ei sinänsä ollut kovin kaukana totuudesta, kun otti huomioon, että Petja oli pikkupoika, ja minun takkini alun perin isän.

Iljalle minulle ei jäänyt annettavaa. En kuitenkaan uskonut, että kukaan ehtisi meitä näkemään sen puolen kilometrin aikana, jota kotiin oli vielä matkaa, joten hän sai pärjätä omillaan.

Kun Petja oli valmis takkinsa kanssa, me lähdimme liikkeelle. Hän oli nopeasti mukana ja hypähteli huolettomasti ojanviertä. Paljaat varpaat tanssahtelivat mustassa liejussa, joka moiskahteli askelten tahtiin. Moisk, moisk, moisk.

Ehdin katsahtaa muualle, ja sitten -

Petja kiljaisi.

Käännyin katsomaan mikä hänellä oli hätänä ja tavoitin katseellani ojan vieressä kyykkivän pojan, jonka kasvot loistivat haltioituneina.

"Mikä tämä on? Ilja, mikä tämä on? Minä olen nähnyt näitä! Katso! Mikä tämä on?"

Minä katsoin. "Se on sammakko", sanoin ja seurasin, miten Petja nosti sen käsiinsä ja painoi rintaansa vasten. Isän vanhaan rotsiin jäi ruskea ja kurainen jälki. Minun lempitakissani on mutaa, ajattelin huulta purren.

Sammakko loikkasi pois Petjan käsittelystä. Poika kiljaisi riemuissaan ja tarttui sammakkoon uudelleen.

"Saanko ottaa sen mukaan?"

"Ei, Petja, jätä se vain tänne", Ilja sanoi.

"Enkä jätä", Petja sanoi kulmiaan rypistäen.

Minä tuijotin lamaantuneena ruskeaa länttiä farkkukankaalla. Laskin, kuinka monessa minuutissa ehtisimme parhaillaan kävellä kotiin ja olisiko takki vielä silloin pelastettavissa.

"Petja", Ilja sanoi varoittavasti. "Olet aiheuttanut ihan tarpeeksi harmia. Sitä paitsi sammakkokaan ei pitäisi siitä."

"Plääh", mutisi Petja ja nousi ylös.

Askelsimme verkkaiseen. Liian verkkaiseen minun makuuni. Katselin pikkupoikaa, jonka paljaat varpaat uppoilivat liejuun. Paljaat, varmasti jääkylmät varpaat. Pystyin näkemään miten lieju pureutui syvälle häneen levittämään sinistä huurua, joka tiivistyi ihon sisäpinnalle ja kolautteli, kolautteli, vavisutteli, upotti horrokseen. Värähdin.

Petja itse ei kuitenkaan näyttänyt miettivän sellaisia asioita. Hän näytti kyllä pohtivalta, mutta ei surevalta. Hän sanoi: "Sinulla on tosi hassut hiukset."

Hänen siniset silmänsä olivat sirrissä ja otsa rypyssä kun hän tarkasteli minua. Mietin, mitä hän näki. Ihmiset näkevät eri asioita, vaikka katsovatkin samaa.