If you don't hurt me // In Finnish

Prologi

Kuvassa Cassie (Effy Skins)

Ei muuta kun, että ihan super mahtavaa, jos ootte eksyny lukemaan tätä. Yritän kirjottaa nää hyvin ja kohtuu pitkiks. Haluun, et täst tulee mun paras tarina. :D

18.10.2016

•••

Cassie

"Hei! Kassi psst!" Muut kuiskivat ympärilläni luokassa ja nauroivat hieman.

En halunnut kääntää katsettani. En halunnut olla heikko, säälittävä paska. He sanoisivat kuitenkin jotain loukkaavaa, jos nostaisin katseeni heihin. Halusin olla vahva. Halusin esittää olevani vahva. Puristin silmiäni tiukasti kiinni naama kohti pulpettia.

Yritin olla välittämättä. Yritin olla kuulematta. En pystynyt siihen. Kuulin kaiken. Kuulin, kuinka he haukkuivat minua, kuinka he nauroivat minulle. Minä myös tunsin heidän katseet itsessäni. Minä tunsin myös hänen katseensa itsessäni. Tiesin hänen naamallaan olevan itsekäs virne. Tiesin mitä hän mietti. Hän aavisti. Hän tiesi. Hän tiesi, että murtuisin kohta. En kestäisi enää. Avaisin silmäni. Katsoisin heitä. Jokaista kiusaajaani. Myös häntä, pahinta kiusaajaani. Itkisin heidän edessään. Mutta ehkä, ehkä minä kestäisin kaiken paskan, jos hän ei avaisi suutansa ja sanoisi jotain. Ehkä silloin minä kestäisin, mutta vain ehkä.

Sinä pystyt siihen. Sinä et kuule heitä. Sinä et kuule häntä. Sinä kestät. Hän ei puhu sinulle. Hän ei hauku sinua. Hän ei virnuile. Häntä ei ole olemassa. Sinä kestät, kunhan hän ei vain sano mitään...

Mutta mikään ei voinut mennä, niin kuin toivoin. Aivan, kuin hän olisi kuullut ajatukseni, sillä juuri sillä hetkellä. Hän raotti suutaan, minä tunsin sen. Hänen silmänsä hohtivat ivallisuutta, minä tiesin sen. Hänen sormensa lopettivat naputukset tasaiseen tahtiin pulpetin rosoista pintaa  vasten, minä kuulin sen. Hän avasi suutansa enemmän, karaisi kurkkuaan ja puhui.

"Hei hullu!" Kylmä aalto lävisti kehoni.

"Avaa silmäsi ja katso minuun!" Ihoni karvat nousivat pystyyn. En avannut silmiäni. En halunnut. En uskaltanut.

"Tapa itsesi", hän sanoi. Kaikki hänen ystävänsä räjähtivät nauruun. Hän myös. Samalla sekunnilla avasin silmäni. En ollut vahva. Olin heikko. Paska ihminen, jolla ei ollut mitään merkitystä elämässä. Käänsin katseeni ylös ja näin hänen sinivihreät silmänsä. Hän katsoi minua. Hän nauroi. Hän nauroi minulle. Mitä olin tehnyt hänelle? En mitään.

"Yritätko olla jotenkin kova ja piirtää kaiken maailman viivoja käsiisi?" Hän pihisi. Hän nauroi. Taas. Minä katsoin häntä suoraan silmiin. Tunsin kuumien kipeiden kyynelien tulevan ulos piiloistaan. Ne muurasivat näkymäni. Hänen silmänsä haihtuivat olemattomiin ja hänen kasvonsa muuttuivat sumuisiksi. Kaikki oli epäselvää hetken, kunnes kyyneleeni valuivat nopeasti poskiltani leukaani. Ne roikkuivat siinä hetken, kunnes tippuivat matematiikan kirjan kuivalle paperille ja imeytyivät siihen. Näin hänen kasvonsa taas selvästi. En kestänyt enää. Laskin katseeni nopeasti kirjaani ja paiskasin sen kiinni heikoilla käsilläni. Otin kiinni kirjan reunoista ja nostin sen tärisevin käsin ylös kylmältä pulpetin puupinnalta. Nousin ylös paikaltani ja kiiruhdin nopeasti ulos luokasta. He nauroivat minulle vain enemmän.

Juoksin vessaan niin nopeasti, kuin pääsin ja aloin itkemään äänekkäämmin.

Kun saavoin vessaan, laitoin oven nopeastilukkoon ja rojahdin kylmälle likaiselle lattialle. Katsoin käsiäni. Näin arvet ranteissani. Katsoin niideen rosoisia reunoja ja sinipunaisia värejä. Vain kaksi sanaa kaikuivat pienessä pääkopassani. Tapa itsesi. Tapa itsesi. Tapa itsesi. Joka kerta, kun se soi uudemman kerran päässäni, kuin kulunut laulu. Aloin uskomaan siihen yhä enemmän. Aloin uskomaan, että ehkä kuoleminen olisi ainoa ratkaisu. Ainoa ratkaisu, jossa kaikki olisivat onnellisia. Olisin onnellinen, koska pääsisin pois. He olisivat onnellisia, koska kuolisin. Sitähän kaikki toivoivat, että kuolisin.