Vihattu

-Part one-

Makaan sängylläni pää täynnä sekavia tunteita. Puristan kättäni ja verta alkaa valua kämmenelleni, ja siitä sormenpäihini.
En ole kertonut kellekään- ja ei, en aiokkaan. Eräs jonka nimeä en halua mainita kertoi asiasta "luotettavalle aikuiselle", ja siitä lähtien olen pysynyt vaiti näistä asioista. En todellakaan koskaan olisi uskonut hänestä sellaista, tai siis olisin voinut uskoa jos olisin ajatellut asiaa pidemmälle. Kuitenkin- en voi ohjata tekojani ja mieltäni silloin kuin hirviöt ovat vallanneet minut.
Kuulostaa varmaan säälittävältä, eikö? Mitä sanaa itse käyttäisit pahasta puolesta itsestäsi? Tai oikeastaan se ei edes ole minä, vaan hirviö. Niin lapselliselta kuin se kuulostaakin- sisälläni asuu hirviö.
Kuitenkin- tuo eräs nimeltämainitsematon henkilö varmisti asian ettei kukaan saa tietää, eikä kenenkään tarvitsekkaan tietää. Asiathan kuitenkin ovat minun, liittyvät minuun ja kuuluvat minulle.

Ehkä teidän pitää oppia tuntemaan minut paremmin. En suoranaisesti kerro itsestäni, te opitte tuntemaan minut ilman että kerron sen enempää itsestäni. Toisaalta, miksi edes sanoin noin sillä aion juuri kertoa miksi olen masentunut.
Lapsuuteni oli sellainen, millainen varmasti hyvin usealla lapsella- normaali lapsuus. Oikeastaan normaalilla tarkoitan sellaista, että olin leikkivä pieni lapsi, söin kunnolla, omistin kavereita, ja hyvän perheen. Niin sanottu "lapsuuteni" vaikka olen vieläkin kyllä lapsi, kesti noin 6 vuotta, kunnes aloitin koulun.
Vanhempani erosivat, ja sain isäpuolen. Isäpuoleni on juoppo, ja siitä alkoi väkivalta.
Isäpuoleni kohteli minua väkivaltaisesti ja haukkui minua milloin miksikin. Koulussa olin yksin, ilman kavereita.
En ole kokenut fyysistä kiusaamista, tai haukkumista, mutta vaikkei minulla ole fyysisestä kiusaamisesta tai haukkumisesta kokemusta (ellei isäpuolta lasketa), niin voin sanoa että veikkaisin että yksin jättäminen on pahempaa.
Olen kuin ilmaa- kukaan ei edes huomaa olemassaoloani. Ehkä siitä johtuu osittain masennukseni. Mutta vitut menneisyydestä- en jaksa edes ajatella enempää kaikkea sitä paskaa mitä minulla on ollut ja mitä on vieläkin.

En tiedä, olenko jotenkin erilainen vai mitä, mutta en itke. En osaa itkeä, en osaa sisäistää kaikkea paskaa. Mieleni ei pysty käsittää kaikkea paskaa- mitä olen kokenut ja koen yhä.
Se on liikaa minulle, ja mielelleni. Vaikka yrittäisin, en saa pientäkään kyyneltä koskaan pintaan, kun minulla on paska olla (eli aina, mutta tarkoitan nyt pahimpia hetkiä).
Tekisi mieli vain räjähtää, kadota ilmaan kuin tupakan savu. Haisen yhtä pahalta, aiheutan yhtä suuria ongelmia ja voisin vain kadota.
Ainoa eroavaisuus on se etten katoa.

Puristan kättäni yhä lujempaa nyrkkiin että käteni alkavat täristä. Asetan käteni kurkulleni ja kuristan. Mutta ei- olen niin paska etten osaa edes kuristaa itseäni. On pakko aina päästää irti, ja luovuttaa. Muutama yskäisy on ainoa vahinko, minkä "kuristaminen" aiheuttaa.
Otan terän takaisin käteeni ja painan sitä ihoani vasten ja nautin tunteesta kun veri tulee näkyviin, ja nautinnollinen kipu valtaa minut.