Vihattu

-Part two-

(Yllä kuvassa päähenkilö, Cassandra)
En olisi koskaan voinut uskoa, että arpa suosii minua näinkin.
Tosin, ei rakkaus voi tuoda muuta kuin lisää arpia, ja uusia tarinoita.

Olen puoliksi Amerikkalainen, puoliksi Korealainen. Eli käytännössä Kiinalainen zingzangzong paska. Kuitenkaan en voi tähänkään asiaan mitenkään vaikuttaa.
Ja minulle annettiin sitten Amerikkalainen nimi. Tai en tiedä vaikka nimeni olisi lähtöisin Intiasta, paskat siitä.

Lähden lenkille, niin kuin joka ilta. Että pysyisin kunnossa.
Tuolla tarkoitan käytönnössä että haluan laihtua, mutta minkäs sille voi että omistaa syömishäiriön.
Tosin, en ole mikään anorektikko joten minulla on laihtumisen varaa, enkä nyt tuolla tarkoita että haluaisin olla anorektikko.

Kiinnitän valkoiset nappikuulokkeeni korviini, ja liitän johdon puhelimeeni. Puhelimeni tungen taskuuni ja tungen vanhat rikkinäiset ruskeat converseni, jotka oikeastaan ovat valkoiset mutta olen sotkenut ne. Converset, jotka olivat muodissa joskus vuonna 2014, mutta vittuako minä mistään muodista välitän.

Avaan oven ja lähden juoksemaan kohti läheistä puistoa, jossa pidän muutaman minuutin tauon. Puistossa ei yleensä ole ketään, joka on hyvä sillä en pidä ihmisseurasta. Kuulostaa vitun vammaiselta mutta ei ihmiset pidä mun seurasta, niin mitäs vitun järkeä mun on pitää heidän seurasta.

Yhtäkkiä tunnen jonkun käden oikealla olkapäälläni, ja käännyn katsomaan jotain ikäiseni näköistä poikaa. Poika huohottaa raskaasti.
"Anteeksi, tiedätkö missä on keskusta? Olen muuttanut tänne juuri", poika kertoo. Nyökkään. Osoitan oikealle, jossa keskusta on.
"Tuolla päin. Olen Cassandra", esittäydyn pojalle. Olipa taas vitun tyhmä idea esittäytyä pojalle, joka vain kysyy keskustan paikkaa.
"Olen Hyunwoo", poika esittäytyy ja hymyilee hieman.
Tiedän, että tämä kuulostaa ihan vitun kliseiseltä rakkauselokuvalta jonka juonen voi päätellä etukäteen, mutta poikakin näytti olevan Korealainen.
Ja pojalla oli Korealainen nimikin.
"Mihin kouluun menet?" Poika kysyy sitten. Kerron kouluni ja poika nyökkää.
"Taidan itsekin mennä samaan", poika sanoo. Miksi ihmeessä käytän vielä sanaa "poika" kun tiedän jo tuon "pojan" nimen?
"Oli hauska tutustua", sanon hymyillen. Poika nyökkää ja lähtee kävelemään kohti keskustaa.

Vaikka itse sanonkin, olen yllätävän rohkea siihen nähden, mitä olen kokenut ja mitä koen. Pystyn noin vaan aloittaa keskustelun tuntemattoman kanssa, kokemuksistani huolimatta. Kuulosti taas itserakkaalta. Ehkä olen. Tosin en tiedä paskaakaan muista ihmisistä joten mistä tietää vaikka paljon minua pahemmassakin tilassa olevat ihmiset loisivat keskusteluja kiusaajien kanssa pelkäämättä yhtään.

- - -

Olipa taas ihan vitun tylsä osa :) Kiitos kun/jos nyt luit tänne asti, ja vaikkei kukaan tätä lukisikaan niin tää on mun eka tarina wattpadiin joten älkää tappako mua mun "superlahjakkuuden" takia (sarkasmi) :).