Hylätty

prologi

Päättäväiset askeleet kaikuivat miltei täysin hiljaisessa, suuressa eteishallissa. Halli sijaitsi syvällä syvällä maan pinnan alapuolella, eikä kukaan siitä tietämätön olisi mitenkään voinut sitä vahingossa löytää.

Korkeat, safiirinsiniset marmoripylväät ulottuivat aina kaarevaan kattoon asti, jota peittivät erilaiset ja erikokoiset historialliset maalaukset. Seinät olivat vaaleaa kiveä, ja peittyivät miltei kokonaan symboleihin ja sinisiin mosaiikkikuvioihin.

Joka puolella oli valkoisia penkkejä, koristeellisia ovia ja oviaukkoja, jotka johtivat mitä erikoisimpiin käytäviin ja huoneisiin. Yhdellä seinistä oli lasinen luukku, jonka läpi näki suurehkoon työhuoneeseen täynnä puisia työpöytiä, tuoleja, erinäisiä paperipinoja, mustepulloja ja sulkakyniä.

Aivan lasiluukun toisella puolella on leveä pöytä, jonka päällä oli vanhanaikaista kirjoituskonetta muistuttava, musta koje. Sen vieressä oli pieni, kultainen laatikosto ja suuri, hieman ruostunut rautainen aivanrengas. Pöytä kojeineen päivineen muistutti hieman jonkinlaista vastaanottotiskiä, mutta yleensä kiireisiä työläisiä vilisevä huone oli nyt täysin tyhjä.

Hallin sisäänkäyntinä toimivat lasiluukkua vastapäätä sijaitsevat, leveät pariovet. Ne oli valmistettu ihmisille tuntemattomasta, kiveä muistuttavasta haaleansinisestä aineesta. Valtavat, kultaiset kahvat peittivät melkein puolet ovista ja keskellä kumpaakin ovea oli suuri, hiukan silmää muistuttava symboli.

Ja ellei kaikesta tästä huolimatta ollut tulija vieläkään saanut selville olinpaikkaansa, tämän kunnioitetun -ja pelätynkin- symbolin nähdessään hän kyllä ymmärsi olevansa Vedenhaltiain korkeimman Neuvoston virastorakennuksessa.
Ja usko pois, se ei ole sellainen paikka, johon muut kuin vedenhaltiat vapaaehtoisesti tulevat.

Yleensä niin täysi ja kiireinen eteishalli oli nyt kuitenkin aivan tyhjä. Tai no, ei aivan.

Emerildha Leathrell asteli ylväästi kohti erästä turkoosia ovea heilauttaen suorat, vaaleanvihertävät hiuksensa taakse. Hän oli yksi Korkeimman Neuvoston neljästätoista johtokunnan jäsenestä ja lähes ainoa, jolla oli valtuudet kulkea rakennuksessa ennen johtajien ja työläisten saapumista.
Tavallisesti hän olisi nauttinut tälläisestä hiljaisuudesta, joka eteishallissa vallitsi, mutta tänään jokin oli pielessä. Pahasti pielessä.

Hän avasi turkoosin oven ja astui kapeahkoon käytävään, jossa oli tummansininen, kultaisilla haltiasymboleilla koristeltu kokolattiamatto ja paljon erikokoisia ovia molemmin puolin käytävää. Se näytti jatkuvan loputtomiin, mutta kuka tahansa rakennuksessa työskentelevä tiesi, ettei se oikeastaan kovin pitkä ollut.

Emerildha kiirehti käytävää pitkin ohuet huulet yhteen puristettuina ja lyhtyjen haalean valon korostessa hänen ilmeettömien kasvojensa teräviä piirteitä. Hän tuijotti tiukasti eteensä kiiruhtaessaan eteenpäin ja puristi mustaa salkkua kylkeään vasten.

Yksi käytävän ovista avutui, ja ulos astui vanhahko mies ,joka seisoi kyyryssä ja jolla oli aivan liian suuri viitta ruskean takkinsa päällä.
"Hyvä Leathrell, on sattunut hätätapaus", mies, joka sattui olemaan Neuvoston alempi turvallisuusvastaava, sanoi rahisevalla äänellä ja kohotti kalpeita kasvojaan katsoakseen ohitse pyyhältävää naista.

Kun Emerildha ei vastannut, mies lähti puolijuoksua tämän perään ja puuskahti hengästyneenä yrittäessään pysyä vedenhaltianaisen perässä: "Hyvä Leathrell, hovi kyselee Meldranista ja he haluavat edustajan maan päälle. Minä ajattelin..."

Emerildha nosti oikean kätensä pystyyn nopeammin kuin yksikään ihminen koskaan olisi pystynyt ja sanoi äärimmäisen hyytävällä äänellä: "Ei nyt."

Hämmentynyt mies jäi käytävään seisomaan ja Emrildha jatkoi matkaansa entistä nopeammin äärimmäisen jännittyneenä ja vedenhaltian silmät pyörteillen niin tummansinisinä, että ne olivat melkein mustat.

***

Ennustajien piiri istui jäätävän kylmällä marmorilattialla lähteen ympärillä ja ennustajat keskustelivat hiljaa keskenään. Tummahiuksinen mies istui yksinään huoneen nurkassa ja lepuutti kättään miekan kahvalla näennäisen rennosti, samalla tarkastellen huoneessa olijoiden jokaista liikettä tummien kiharoiden valuessa otsalle.

Pienen huoneen toisessa päässä istui hermostunut nainen karttapöydän takana väännellen käsiään ja kuiskien jotain itsekseen. Nainen oli Windhe, mutta kyvyiltään kovin heikko, jonka näki hänen hauraasta olemuksestaan ja haaleista silmistään.

Hän oli ollut korkeimman Neuvoston palveluksessa hyvin kauan, harvat tiesivät tarkkaa aikaa, mutta lähes kaikki kunnioittivat vanhaa naista ja kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän tiesi Neuvoston päätöksistä enemmän kuin kukaan muu tavallinen työläinen, ja vuosien kokemus näkyi hänen ryppyisillä kasvoillaan.

Nyt hän vilkuili kelloa vähän väliä odottaessaan erästä tärkeää vierasta saapuvaksi. Tämän oli tarkoitus tulla ennen muuta Neuvostoa, jotta ennustajat saisivat esitettyä asiansa kunnolla tälle tietylle henkilölle. Kyseiseen asiaan liittyvää ennustusta ei nimittäin voinut paljastaa kokonaisuudessaan edes korkeimmalle Neuvostolle.

Vanha Windhenainen kieritti harmaita hiuksiaan nutturalle kädet täristen, ja tunsi suunnatonta helpotusta huoneen ainoan oven viimein avautuessa.
"Mæ Leathrell Emerildha!" hän huudahti iloisena Emerildhan astellessa arvokkaana sisälle.

Emerildha ei sanonut vanhukselle mitään, vaan asteli suoraan ennustajien keskelle ja yksi heistä nousi tekemään hänelle kunniaa.
"Kuulitte varmasti mistä on kyse", valkohiuksinen ennustajanainen sanoi värittömällä äänellä.
Emerildha nyökkäsi ja sanoi: "Meillä ei ole aikaa, kerro minulle ennustus."

Ennustajanainen otti lattialta paperikäärön, ja lausui ennustuksen:

"Hän, jolla taivaan sineä on hiuksissaan, tulee hävitystä johtamaan,
etkä sinä,
tai hän
voi nousta vastaan suurempaa voimaa."

Emerildha nyökkäsi uudestaan. Ennustus oli ollut selvempi kuin yleensä.
"Mey", hän sanoi, "Se ei voi olla kukaan muu. Käsken lähettää Meyn Meldraniin."
Tämän sanottuaan Emerildha kääntyi ympäri ja lähti ovesta tummahiuksinen mies perässään.

Windhenainen pudisteli päätään. Ennustuksen keskiöön joutuminen oli kamala kohtalo kenelle tahansa, ja Mey oli nuori, vasta kaksitoista. Ja Meldraniin lähettäminen. Kukaan noin nuori ei ansainnut joutua sinne rikollisten ja murhaajien joukkoon.

Nainen huokaisi ja toivoi Meyn selviävän siitä, mikä ikinä häntä odottikaan.

~~~

Sainpahan tän nyt vihdoinkin valmiiks.
Ei nyt ehkä ihan sitä tasoa kun oisin toivonu, mutta ihan tyytyväinen oon silti.
Tää prologi on varmaan ainaki jonkin verran eri tyylinen kun muu kirja tulee olemaan, mut siitä nyt ei kannata välittää. Ja joo, tän on tarkotus olla hämmentävä eikä selittää asioita.

Yritän saada toisesta kirjasta julkastuu yhen luvun ens viikolla, ja muutenki päästä ainaki vähän nopeempaan tahtiin.
Joten juu, lisää on kyllä tulossa :D
(jos näitä nyt joku lukee)

Heihei ja hyvää päivänjatkoa ^^