Kielletty rakkaus

Prologi

Toisen maailmansodan huippupiste oli juuri saavutettu, ja Saksan armeija kulki voitokkaana. Ihmishenkiä oli menetetty tuhansia, ehkä jopa miljoonia. Sota heijastui katukuvasta. sillä osa rakennuksista oli raunioina ja kujat olivat täynnä lätäköitä ja mutaa. Ulkona alkoi olla jo hämärää, sillä aurinko oli laskenut joku tunti sitten. Suurin osa ihmisistä oli jo vetäytynyt asumuksiinsa turvaan katujengejä ja muita levottomuuksia, jotka vallitsivat yleisesti. Pimeissä asunnoissa äidit peittelivät lapsiaan nukkumaan toivoen heidän heräävän parempaan huomiseen. Eräällä pienellä sivukadulla lojui pieni, puoliksi tajuissaan oleva ihminen. Hänen vaatteensa olivat läpimärät, sillä aikaisemmin päivällä oli satanut vettä. Viluissaan hän yritti käpertyä mahdollisimman pieneksi lämmön toivossa, mutta turhaan. Miehen päälle oli romahtanut lankkuja viereisen talon katolta, sillä aikaisemmat pommitukset olivat tuhonneet useita kerrostaloja kyseisen kadun varrelta.

Kauempana pimeällä kadulla hahmottui joukko miehiä, joilla oli päällään sotilasunivormut. He vahtivat, että kaupungissa pysyisi kuri ja järjestys yllä. Joukkoa johti vaaleahiuksinen, pitkä mies, jonka katse haravoi maisemaa kolttostentekijöiden varalta. Miehen tarkat silmät havaitsivat kujan perällä roskakasan alla makaavan hahmon. "Hei, tuolla makaa joku onneton sielu."
"Mennään katsomaan onko sillä papereita", vastasi päätä lyhyempi. Miehet lähtivät yksissä tuumin kohti tuota pientä ihmishahmoa.
"Hei, sinä siellä!" eräs joukosta huusi, ja maassa maannut nosti päätään heikosti. "Onko sinulla papereita ollenkaan?" Toinen nimittäin vaikutti kodittomalta. Silmät olivat sameat kuin Veiksel-joen vesi, ja niiden vihreä väri oli nähnyt parhaat päivänsä.
"E-Ei", heikohko mies sai yskäistyä. Hänellä oli selvästi alkava flunssa, ja Einsatzgruppenin jäsenet huomasivat sen heti.

"Siinä tapauksessa meidän on otettava sinut kiinni." Mies oli niin heikko, ettei edes jaksanut tehdä minkäänlaista vastarintaa enää. Niinpä joukkio tarkisti hänen taskunsa sitä varalta, että hänellä olisikin ollut paperit mukana, ja kun niitä ei löytynyt, päättivät viedä hänet putkaan. "Kohti poliisiasemaa, mars!" Matka taittui hiljaisuuden vallitessa, kadulta löytynyt piti verestäviä silmiään kiinni, eikä pystynyt liikkumaan edes omin voimin. Sotilasunivormuiset selittivät tilanteen poliisille, joka nyökkäsi vakavana ja otti "katulapsen" hoteisiinsa heittäen tämän putkaan, odottamaan aamun haastattelua.

Aamulla haastattelun jälkeen kävi selväksi, että tuo huonokuntoinen ihmisenrepale lähtisi työleirille, pois kaduilta maleksimasta. Hän sopi seuraavaan junalastilliseen, joka ottaisi nokan kohti Auschwitz-Birkenauta. Katuorvon takissa oli keltainen tähti, joka oli osallisena lopulliseen päätökseen. Mies istui erään vaunun nurkassa, ilmassa leijui hien, lian ja eritteidensekainen haju, joka tunki hänenkin nenäänsä inhottavasti.
"Mikä sinun nimesi on?" joku lapsi kysyi vetäen häntä hihasta.
"Billy", mies vastasi sydän särkyen. Ei lapsia hänen mielestään vielä olisi tarvinnut laittaa millekään leirille.
"Minun nimeni on Üter", poikalapsi vastasi väsyneesti hymyillen.
"Noh Üter, minusta tuntuu että olet reipas pieni poika", Billy onnistui taikomaan pienen hymyn kasvoilleen ja pörrötti varovaisesti Üterin tukkaa. "Missä äitisi on?" Lapsi näytti miettivän hetken, ennen kuin pudisti päätään.
"En minä tiedä." Billy ei tiennyt mitä vastata, joten ojensi toiselle kätensä.
"Pidän sinusta huolen, älä sinä huoli", hän ei tiennyt itsekään, pystyisikö pitämään tuota lupausta, mutta teki sen silti.