Viaton

Nuutti kättelemässä Alisan äitiä oli hauskin asia, mitä mä olin nähnyt aikoihin. Ensinnäkään Nuutti ei sopinut ollenkaan sellaisen yksikerroksisen omakotitalon pihalle, jonka nurmikko oli leikattu kynsisaksilla, ja jonka tuuheista pensaista oli nypitty pian kukkivat nuput, jotteivät ne rikkoisi huoletonta, mutta tarkkaa harmoniaa. Nuutti ei sopinut neuroottisiin ympäristöihin. Toiseksi se seisoi poikkeuksellisen neutraalissa asukokonaisuudessa, laiha vartalo aivan paskajäykkänä ja pisamainen iho vitivalkoisena. Kolmanneksi se oli niin hermostunut, ettei se muistanut, miten hymyiltiin, jolloin sen ilme toi mieleen ilottoman Lauri Tähkän.

"Voi raukka", Olivia huokaisi mun vierestä, ja läimäisi mua sitten käsivarteen, "Ei saa nauraa! Se on ihan paskana."

"En mä voi muuta", mä sanoin ja nostin käden suuni eteen, ettei mun virnistely näkyisi auton ulkopuolellekin. Alisan suupielissä kaareili vaivaantunut hymy. Sillä oli se kasvoillaan lähes aina, mutta sen olemus oli jotenkin alistunut. Parka. Sen valkoiseen paitaan ja mustiin puuvillahousuihin pukeutunut isosisko, joka vuorostaan puristi Nuutin kättä, oli ihan yhtä kaunis kuin Alisakin. Sillä tosin oli tummat hiukset ja jotenkin päämäärätietoinen leuka.

"Hei, tulkaa vaan ulos autosta!" Alisan sisko huudahti, kun kiinnitti katseensa meihin, "Me tilattiin yksi voileipäkakku liikaa, eikä meidän suku ole niin iso, että saataisiin se tuhottua."

Tilanteen saama käänne ilahdutti mua. Mä pidin voileipäkakuista (varsinkin rieskoihin ja graham-paahtoleipiin tehdyistä, kinkkutäytteiset oli parempia kuin lohitäytteiset, mutta vain jos niissä oli herneenversoja) ja nyt näkisin Nuutin kärsimyksen alusta loppuun, enkä joutuisi tyytymään sen vähäsanaiseen selontekoon. Astuin ulos autosta, ja Olivia teki saman mun perässä.

"No ei ilmaisesta ruoasta voi kieltäytyä", mä sanoin, ja menin ensimmäiseksi kättelemään Alisan äitiä. Sillä oli kauniit silmät, ja poskipäät, joihin kohosi puna kun hymyilin sille.

"Jasu, kiva tavata", mä sanoin puristaen naisen kättä.

"Hei, Tuula", Alisan äiti kikatti ja nuoreni kaksikymmentä vuotta. Alisan sisko oli ilmestynyt sen rinnalle, ja melkein tönäisi Tuulan sivuun, jotta pääsi tarttumaan mun käteen.

"Aliina", se sanoi, katsoen mua rohkeasti suoraan silmiin, mutta alkoi kuitenkin hihitellä ja kiemurrella, kun sanoin oman nimeni. Ne vaikuttivat molemmat tosi herttaisilta ja mukavilta ihmisiltä. 

Kun Olivia tervehti Alisan perhettä, näin Nuutin tutkivan farkkujensa taskuja, jolloin Alisa suhahti jotain pojan korvaan ja Nuutti muuttui entistäkin kalpeammaksi. Mua alkoi taas naurattaa.

"Mennään nyt ihmeessä sisälle", Aliina sanoi, ja lähti nousemaan portaita ylös tummaksi maalatulle terassille. Matkalla ylös hymyilin Nuutille rohkaisevasti, jolloin poika irvisti samalla tavalla kuin kaksitoistavuotiaana, jolloin se oli ensimmäisen kerran maistanut piimää.

Mä olin saanut käteltyä kohteliaasti jokaisen juhlavieraan matkalla himoitsemani voileipäkakun luokse. Se oli lähes keskellä kauniisti katettua pöytää, toisen kaltaisensa vieressä, joka oli jo julmasti halkaistu. Poimin käteeni hopeaisen kakkulapion, ja silmäilin kakkua mietteliäänä. Kuinka paljon mä kehtaisin ottaa kerralla?

"Voitsä leikata mullekin?" päättäväinen ääni kysyi mun vierestä. Käänsin katseeni. Tytöllä oli suuret, siniset silmät ja hieman punertava, luonnonkihara tukka, josta osa oli sidottu pääalelle. Nenä oli pysty, vähän koppavan näköinen ja iho vilisi tummia pisamia. Se oli ehkä kymmenen? Yksitoista? Mun ja tytön välillä oli ehkä noin kymmenen senttiä. Tunsin sen vartalon lämmön hohkaavan omaani vasten ja vedin syvään henkeä.