MUTED | chaelisa

Luku 5: Pettymys

Miksi hän teki minulle näin? Ihan kuin olisi lukenut ajatukseni ja pistänyt maksamaan siitä hyvästä. Miksi tämä maailma oli vain niin pieni, mutta samalla niin iso?

* * *

Rakas päiväkirja,
tänään sattui ja tapahtui hyvin paljon. En tiedä mistä syvän vuodatukseni aloittaisin. Ensinnäkin Rose ja minä olemme parit maantiedon esitelmässä. Niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, se on totisinta totta. Olinkin tavallaan toivonut sitä, vaikka pieni osa minusta kielsikin sen. En tiedä, mitä ajatella hänestä. Hän on outo. Kun maantiedonopettaja ehdotti, että ottaisimme aiheeksi Uuden-Seelannin, Rose näytti hyvin hyvin järkyttyneeltä. En ymmärrä näitä hänen tunteenpuuskiaan, jotka saattaa sytyttää pienikin sana. Sen takia en oikein uskalla puhua hänelle, vaikka haluaisinkin. Jos satuttaisin häntä peruuttamattomasti...

Laskin kynän kädestäni, kun äitini huuto alakerrasta palautti minut takaisin todellisuuteen. Tuntui siltä kuin pääni täyttänyt vaaleanpunainen sumu olisi alkanut hälvetä aamuisen auringon säteiden halkaistessa siihen viiruja. Suljin päiväkirjani, joka oli oikeastaan vain ala-asteella koulustani saama vanha vihko, ja kätkin sen visusti tyynyni alle.

Laskeuduin alas valkoisia puuportaita pitkin, jotka natisevalla säestyksellään ilmoittivat tulostani, ennen kuin tulla tupsahdin ruokasalin oviaukosta. Ruokasali oli oikeastaan vain pieni huone, joka oli erotettu keittiöstä ohuella väliseinällä. Lattia oli vaaleaa puuta, ja seinät olivat kermanvärisellä tapetilla päällystettyjä. Muutama viherkasvi ja seinällä vinossa nököttävä taulu toi kontrastia taustan vaaleuteen.

Ruokapöytä oli peitetty valkoisella pöytäliinalla ja katettu äidin lempiastioilla, joita hän käytti ainoastaan juhlapäivinä. Pöydälle oli asetettu punaisia servettejä lautasten vierelle, kiillotetut ruokailuvälineet hohtivat yksinkertaisen kattolampun valossa, ja laseihin oli kaadettu jotain kellertävää litkua. Mitkä kekkerit äiti olikaan järjestänyt!

Näin Bamin ja tämän perheen istuvan pöydän ääressä suut hymyssä ja naururypyt silmäkulmien koristeina. Bam nousi oitis seisomaan minut nähdessään, ja tämän hymy leveni kapeilla kasvoilla entisestään. Olin unohtanut jo, kuinka isoksi hän olikaan kasvanut! Siitä oli kulunut pitkä aika, kun olin viimeksi nähnyt hänet.

Ryntäsin suoraan hänen syliinsä ja rutistin hänestä miltei ilmat pihalle. Bam vastasi puristukseeni taputtamalla minua kömpelösti selkään. Me olimme lapsuuden ystäviä, joiden rakentama side ei koskaan katkeaisi. En milloinkaan lakkaisi rakastamasta häntä veljenäni ja ystävänäni. Kyyneleet uhkasivat kihota silmiini, mutta onnistuin itsepäisesti pitämään ne kurissa. Purin huultani, etten olisi pillahtanut itkuun kaikkien nähden kuin mikäkin vauva. Minusta oli jo riittävän kamalaa, että Bam näki minut pikkutyttönä, vaikka ikäeroamme tuskin huomasi.

"Sinulla taisi olla ikävä, vai mitä?" Bam hymyili ja silitti hellästi tukkaani kuin isoveli vakuuttaessaan sisaruksilleen, ettei pimeässä ollut mitään pelättävää. Nyökkäsin vain vastaukseksi ja hautasin kasvoni tämän viininpunaiseen, kulahtaneeseen villapaitaan, jonka äitini oli hänelle kutonut. "Kasvava poika tarvitsee uusia vaatteita", oli äitini sanonut ja vaatimattomasti sivuuttanut Bhuwakulien vuolaat kiitokset.

Lopulta päästin hänestä irti, vaikka olisin voinut seistä siinä koko illan hänen sylissään kuunnellen hänen pehmeää, tasaista hengitystään. Tiesin olevani ärsyttävä ja takertuvainen kuin takiaispallo, jonka sai nenäänsä nyrpistäen nyppiä paidan hihoista, mutta joka tuntui aina vain löytävän tiensä takaisin kiinnitysalustaan. Kun annoin itselleni luvan rakastaa, sitten minä myös rakastin. Koko sydämeni voimalla.