Se oli se yks hemmetin pimee ja kylmä ilta. Istuttiin mun sohvalla ja juteltiin aluks niitä näitä. Kynttilät loi kivan tunnelman ja juotiin kaakaoo. Kaikki oli just niiku pitiki. Vaan minä ja sinä kahestaan tässä hetkessä.
Mut sit satuin kysyy niistä arvista sun käsivarsissa ja siitä et miks välillä et vastannu mun viesteihin tai painoit punasta sillon ku yritin soittaa. Jos oisin sillon tienny et mihin tää johtaa nii olisin satavarmasti pitäny turpani kiinni.
Sun kyyneleet sai mut tuntee itteni maailman surkeimmaks ihmiseks. En halunnu olla syy siihen että itkit.
Yritin halata sua ja sanoo et ei sun tarvii kertoo jos et haluu. Meidän kaakaot kaatu lattialle mut se ei ollu se mikä mua sillon kiinnosti eniten. Tajusin että sä et todellakaan ollu kunnossa. Sun vartalo täris hysteerisesti ja sun hengitys muuttu raskaaks.
Olin tosi järkyttyny. Muistan edelleen sen mitä sanoit mulle "Anteeks et mä en ikinä kertonu sulle. Mä oon niin huono ihminen ja sä ansaitset paljon parempaa!"
Sä olit luonteeltas ja ulkonäöltäs ihan kaikista maailman ihmisistä paras. Autoit aina kaikkia parhaas mukaan ja huolehdit siitä et ihmisillä sun ympärillä oli hyvä olla.
Mut mä huomasin että sulla itelläs ei tainnu olla kaikki kohillaan. Olit tosi hiljanen ja sulkeutunu välillä. Et puhunu sun asioista lähes koskaan ja se huolestutti mua.
Jos oisin ollu viisas nii olisisin puhunu sulle siitä. Ehkä oisin voinu auttaa tai ees ettii sulle jonkun jolle voisit puhuu ja joka osais neuvoo.
Mut ei. Otin asian puheeks liian myöhään. Olit jo niin huonossa kunnossa et meillä ei ollu mahdollisuutta kääntää asioita parempaan suuntaan. Se on yks asia mitä kadun kaikista eniten mun elämässä.
Kyllä mä saatoin joskus nähdä sun arvet mut teeskentelin että en olis. Se oli varmaan typerintä ikinä. Ei sillä että oisin pitäny niitä rumina tai jotain. Ei sinne päinkään. Vaikka olin surullinen et olit tehny itelles jotain pahaa, ne arvet oli osa sua ja teki susta just sut. Mut silti. Silti uskottelin itelleni et ne ei oo sitä miltä näytti.
Muistan vieläkin miten nousit seisomaan niin äkkiä että ihme jos ei silmissä pimenny.
Menit eteiseen ja pidin sua kädestä kiinni niin tiukasti et sormiin sattu. Mutta se kipu ei ollu mitään sen rinnalla mikä tuntu sydämmessä.
Siinä vaiheessa oli mullaki kyyneleet silmissä. Katoin sua ja vaikka suolaset kyyneleet oli sumentanu mun näkökentän näin silti sun täydelliset kasvot. Kasvot joita oisin voinu tuijottaa ikuisuuden.
Se ilme millä katoit mua kummittelee yhä mun unissa. Se ilme oli täynnä tuskaa ja pelkoa.
Mun ote sun kädestä lipes ja sä katosit sinne loputtomaan pimeyteen. Kuulin sun askeleet vaikka kuinka kauan mun korvissa mutta lopulta sekin vaimeni.
Löysin itteni polviltani eteisen lattialta. Kyyneleet virtas mun poskilla niin kuin purot sateen jälkeen metsässä.
Tuntu että olis kulunu tunteja mutta todellisuus oli jotain muuta. Tarkalleen kymmenen minuuttia sen jälkeen ku olit lähteny keräsin mun viimesetki voimat. Tai mitä nyt oli jäljellä kaiken itkemisen ja hysterian jälkeen.
Juoksin sun perään. Tai no ei niin varsinaisesti voinu sanoo koska en tienny minne olit menny.
Mut mun sydän sano että oot tuolla päin joten niimpä mä juoksin. Läpi sen pimeyden ja sumun. Sade tai kylmyyskään ei tuntunu enää miltään. Ainoo millä oli jotain väliä oli se et mun oli pakko löytää sut.
Keuhkoja pisti ja jalat oli pettää alta mutta en pysähtyny. Ohi vilisevät maisemat silmissä muuttu vaan yhdeks tummaks puuroks eikä siitä saanu selvää et missä päin on taivas ja missä maa.
Lopulta näin sut makaamassa keskellä puistoo. Silloin en siihen kiinnittänyt huomioo mutta myöhemmän tarkkailun seurauksena huomasin sen olevan se samainen jossa usein vietettiin yhdessä aikaa.
Kompuroin viimeset metrit sun luokse ja yritin ravistella sua hereille. Ei mitään. Sun kasvot oli niin tyynen näköset että näytti siltä ku oisit nukkunu. Paitsi et sun silmät oli auki ja niissä oli lasittunu katse.
Suutelin sua mut sun huulet oli ihan jääkylmät. Olin niin hysteerinen et en pystyny ajattelee selkeesti.
Pidin sua mun sylissä ja vaan huusin. Huusin ja annoin kaiken surunu ja vihan purkautua syysyöhön. Ei siellä tietenkää ollu ketään kuulemassa ja se oli vaan hyvä. Olisivat pitäneet mua hulluna jos joku olis kuullu.
Ehkä mä olinki tulossa hulluks. Siltä musta ainaki tuntu.
Mun kyyneleitä tippu sun virheettömille kasvoille ja tärisevällä kädellä pyyhin ne pois. Oisin voinu jäädä siihen hetkee ikuisuudeks.
Sit löysin ne sun villatakin taskusta. Ne viheliäiset pillerit vei mun rakkaan hengen. Tuijotin sitä purkkii mutta en saanu teksteistä mitään selvää. Eikä tarvinnukkaa, mulle oli ihan sama et mitä toi helvetin purkki piti sisällään.
Paiskasin sen mun käsistä asfaltille ja katoin miten viimesetki pillerit vieri ympäriinsä.
Mulla oli sellanen olo et oisin voinu tappaa kaikki mukaanlukien itteni. Ei ei ei tää vaa voinu olla totta.
Raahasin itteni ja sut sen yhen vanhan tammen luokse niin et pystyin nojaa mun selkää siihen.
Silitin sun pehmeitä hiuksia ja suljin sun nätit silmät viimestä kertaa. Tiesin jo sillon et tulisin kaipaamaan sua ihan helvetisti.
"Rakastan sua Yoon Jeonghan"
YOU ARE READING
Jeongcheol one shot
Short StoryJoku tosi lame Jeongcheol one shot jonka kirjotin keskellä yötä