Katastrofin palaset

1

Oli täysin rauhallinen ja normaali aamu Tampereen keskustassa. Oletin että lähtisin taas töihin, kuten normaalisti.

Pääkirjasto Metsokin näytti normaalilta astuessani sen eteen ja puristaessani laukkuani rintakehää vasten. Pitäisi vain odottaa hetki, kunnes muut työntekijät saapuisivat paikalle. En pitänyt siitä että olin ensimmäisenä paikalla.
Kaikki muut halusivat olla aina ensimmäisiä, kuin toivoen että se antaisi heille ylennyksen tai lisää palkkaa.
Jos totta puhutaan, tästä noitaringistä ei noin vain lähdetä.
Pysyt siivoajana, kirjastonhoitajana tai talonmiehenä kunnes päätät vaihtaa työpaikkaasi. Ja yleensä se vain huononee.

Katsahdan taivaalle. Syksyiset myrskypilvet tekevät tuloaan ja ensimmäisiä kertoja tässä kuussa toivon muiden olevan nopeita.
"Hitto!" Huudahdan kun vesipisara läiskähtää otsalleni valuen siitä nenänkärkeen ja leualle.
Ravistan päätäni ja murahdan. En viitsi edes odottaa enää, vaan siistin takkiani ja astun kirjastoon.

"Moi!" Hihkaisen toiselle työntekijälle, joka kokoaa kirjoja pinoon palautustiskillä. Tämä kohottaa katseensa ja virne käväisee tämän naamalla. Huomaan naisen silmien tutkailevan kampaustani ja pieni puna kohoaa poskilleni.

"Sa-satoi." Änkytän kun korjaan nutturaa, joka tuntuu tällä hetkellä enemmänkin keolta takkuisia ruskeita hiuksia, kuin nutturalta.
Nainen nyökkää ja avaa sitten suunsa. Ihme.
"Minulla ei ole tekemistä, voin olla hetken paikallasi jos käyt korjailemassa asuasi." Tämä hymähtää, yskäisten perään.
Nyökkään kiitollisena ja riennän pian vessojen luokse.

Avaan naistenvessan oven, laittaen laukkuni altaan viereen. Katselen hetken peiliin, josta takaisin tuijottaa vihersilmäinen, tummahiuksinen väsyneen näköinen naisenalku. Aikuisena oleminen on väsyttävää ja voisin maksaa tuhansia saadakseni olla taas hetken lapsi. Kuljetan sormiani poskellani hetken aikaa kunnes havahdun. Aika lentää- ei vaan.. Äh.

"Kiitos. Kiitos että saan olla aikuinen." Mutisen sarkastisesti ja avaan nutturan. Ruskeat hiukset leviävät olkapäilleni ja hymähdän. Pyyhkäisen pari hiussuortuvaa pois silmäni edestä.
Hymy nousee taas kasvoilleni ja käännyn avatakseni oven. Suorastaan rymistän ulos, laukku olallani.

Työtäni tuuraava nainen suoristaa ryhtinsä kun kävelen tämän luokse ja ojentaa kätensä, ilmeisesti jotta kättelisin tätä.
Nostan kuitenkin vain toista kulmaani ja pidän käteni kyljissäni kiinni, merkkinä siitä että minua ei voisi pätkääkään kiinnostaa kätellä tätä.
"Kiitos." Sanon vain ja kävelen tiskin taakse samalla laittaen laukkuni lattialle, puhelimen taskuuni ja syvään huokaisten.
"Voin varmaan mennä nyt?" Nainen tarkistaa, ettei vahingossakaan tee virhettä.
"Voit- taisiis si.. siitä vaan." Naurahdan hermostuneesti ja istun. Katseeni harhailee välillä ulos sateeseen, joka tuntuu kokoajan vain pahentuvan. Tuskin kukaan tulee tänään kirjastoon, niin huono sää.

"Ajattelet samaa kuin minä näköjään." Nainen yllättäen sanoo. Säpsähdän, eikö hän lähtenyt minnekkään? Oikeastaan se jopa ärsyttää, miksi en saa tehdä työtäni rauhassa?
"Jos.. Jos ajattelet että kukaan ei tule tänään kirjastoon, niin kyllä, ajattelen täysin samaa asiaa."
Nyökkäys.
"Olen muuten Lilja." Nainen, Lilja, sanoo hiljaa. Siristän silmiäni, pitäisikö vielä kertoa nimikin?

"Oon Linnea." Vastaan niukasti. Keskityn sitten taas työhöni.
Lilja on edelleen vierelläni ja katsoo mitä teen. Katseeni käväisee nopeasti tässä, mutta kun näen tämän katsovan takaisin, katson taas pöytää.

"Tulen kohta." Sanon hiljaa ja lähden tuoli rymisten vessaa päin.
Sekavaa, mutta en kestä yhtäjaksoista tuijotusta, varsinkaan ihmiseltä jota en ole ennen tav- hetkinen?
Miten en ole saanut tietää uudesta työntekijästä?

-
Huomenta tai iltaa, milloin tän näetkin c:
Ajattelin aloittaa uuden tarinan, vaikka mulla on vanha käyttäjäkin. xd. En oo mikään maailman paras kirjoittaja ja sen varmaan huomaakin koska tää teksti on *köh* aika tökkivää ja tönkköä.

Anyways, hyviä päivän jatkoja. Arvostan kommentteja c:
-
word count: 522
-
- Mustesulka