kuiluun putoaminen

Myönnän, että minulla on joskus vaikeuksia kirjoittamisen kanssa, mutta se ei ole koskaan mennyt näin pahaksi.

Jokin on vialla. Tarina on siinä niin, ulottuvillani, mutten saa sitä pysymään. Se lipsuu hyppysistäni.

Kysyin asiasta Tohtorilta, mutta hän ei vaikuttanut huolestuneelta. 'Tiedäthän', hän sanoi, 'tyhjän paperin kammo on hyvin yleinen.'

En ollut aivan vakuuttunut hänen sanoistaan. Olen kokenut tuon kirjailian taudin ennenkin, mutta nyt. Tämä ei ole sitä.

Lukitsin itseni lintuhäkkiin, ja mietiskelin siellä asiaa kolme päivää ja kolme yötä. (Numerossa kolme on jotakin... Rauhoittavaa, täydentävää? En osaa kuvailla sitä.) Noiden kolmen päivän ja kolmen yön jälkeen en ollut vieläkään lähempänä vastausta. Ei, olin siitä kauempana kuin koskaan.

Vaikka luulin lintuhäkin olevan turvallinen, tajusin siellä putoavani. Putoaminen toteutui pimeässä kuopassa/putkessa, jolla ei tainnut olla pohjaa. Se vain jatkui ja jatkui, ja minä putosin, suuntaan tai toiseen.

Maailma tuntuu kylmältä pudotessa. Se tuntuu tyhjältä. Se tuntuu niin tyhjältä, että voisin räjähtää. Se tunne pirstoo uudestaan ja uudestaan, hajottaa tuhansiksi kappaleiksi, eikä salli parantaa itseäni.

Se tuntuu epätoivoiselta ja yksinäiseltä, niin helvetin yksinäiseltä. Pudotus on vihainen ja haikea ja surullinen. Ja sitten se ei tunne mitään. Kuilussa aurinko ei enää paista, kaikki unelmat on murskattu, eikä minkäänlaista tulevaisuutta hyväksytä ja...

Joskus toivoisin voivani herätä aamulla (päivällä,illalla tai yöllä, sillä ei ole väliä) ja huomata unohtaneeni kaiken. Lintuhäkin, pudotuksen, tarinan. Silloin nousisin äänettömästi, tassutelisin keittiöön kuin jokin muumikirjan olennoista, ja keittäisin teetä, ihan hiljaa.

Olen alkanut ruokkimaan öisin orava-käärmeitä. Tiedäthän, niitä hilpeitä, pikkuruisia olentoja, jotka tilaisuuden tullessa repivät silmät päästäsi? Ne rakastavat mansikoita, mutta olen alkanut viemään sinne leipäpussin pohjalta muruja.

Taivaalla loistaa kuu, mutta heidän pyöränsä loistavat kirkkaammin. Tunnen valon lievittävän pahaa oloani. Odotan vieläkin sitä päivää, jolloin kipu lakkaa olemasta kipua ja muuttuu viisaudeksi. Valo antaa minun luottaa siihen hetkeen.

Musta kissa on kiivennyt syliini. Se näyttää niin majesteettiselta valkoisessa puvussaan. Kissa katsoo minua syvälle silmiin ja muistuttaa, että kaikki tämä tapahtuu pääni sisällä.