Kukat kuolivat maanantaina.
Ne eli kolme viikkoa.
Kolme viikkoa sitten se tapahtui.
Tajutessani sen, jo aikoja sitten tutuksi tulleet suru, lohduton kaipuu ja todellisuus iskivät vasten kasvojani, raastaen sydäntäni pieniksi, verisiksi sirpaleiksi. Kuin pieniksi ruusun terälehdiksi, niiksi, jotka tummuneina putoilivat kuivuneista kukista, kuin kyyneleet minun kasvoilleni.
Kellon tikitys tuntui kiroukselta. Jokainen kellossa näkyvä minuutti merkitsi lisää kärsimystä, lisää kaipuuta, ja lisää sitä tyhjää tunnetta, joka oli seurausta ymmärtämisestä.
Se ei tuu takaisin. Se on poissa.
Poissa olivat myös ruusut. Viimeinen asia, joka muistutti minua hänestä, viimeinen asia, joka toi lohdutusta, oli nyt poissa. Putoili terälehtinä maahan kyyneleiden mukana. Särkyi sirpaleiksi, niin kuin se peili, jonka se vahingossa pudotti maahan, ja joka särkyi. Silloin me vitsailtiin, että nyt sille tulis seitsemän vuotta epäonnea. Ei sitä ehtinyt kestää kuin seitsemän viikkoa.
Sen hiukset oli sateesta märät, kun se toi mulle ruusuja. Vesipisarat helmeili sen iholla, ja pimeästä säästä huolimatta sen silmät säihky kauniimpina kuin koskaan. Mä laitoin ruusut maljakkoon mun huoneen parvekkeelle. Silloin sadepilvien seasta erotti valonsäteitä.
Sinä päivänä se lähti mun silmien edestä. Katosi tomuna ilmaan. Vesipisaroina sateeseen.
Nytkin paistoi aamuaurinko, mutta se ei tuonut lohtua. Ei, sen säteet vain häikäisivät silmiä, kuin pilkaten. Ajatus valonsäteistä sen hiuksissa sai lisää kyyneleitä vierimään poskilleni.
Hiljaa katsoin ruusuja. Niiden kuolleet varret ja kuivuneet, punaiset terälehdet kylpivät valossa. Aamukaste helmeili niiden pinnalla, putoillen parvekkeen kaiteelle.
Kuolleet kukatkin itkivät.
