Olin pyörinyt jo pitkään sängyssä. Yöllä oli yksinkertaisesti liian kuuma nukkua. Olin jo aikaa sitten vaihtanut ensin ohuempaan peittoon ja lopulta pelkkään pussilakanaan.
Etsin puhelimeni yöpöydältä ja selasin Ilta-Sanomia. Etusivulla pyöri otsikko: "Valtava metsäpalo riehuu Kaliforniassa - mahdollisesti tuhansia kuolleita". Klikkasin sitä ja luin jutun ingressin. Ennätyskuiva kesä yhdistettynä pitkään jatkuneeseen helteeseen oli palon todennäköisin syttymissyy. Huokaisin.
Nousin sängystä ylös. Tarvitsin aikaa ajatella ja rauhoittua. Sekä viilentyä. Toivoin, että pieni öinen retki auttaisi.
Puin edellisen päivän vaatteet päälleni ja kävelin alakertaan. Nappasin avaimet eteisen pöydältä ja astuin raikkaaseen yöilmaan. Millainen jumala antaa tällaisten asioiden tapahtua? Miksi Hän ei estänyt tätä?
Pudistin päätäni. Minun ei ollut sopivaa pohtia tuollaisia asioita. Katumuksen aalto painoi harteillani. Miten edes kehtasin ajatella noin?
Ajoin vanhan kivikirkon pihaan. Sen tornin näkeminen oli aina lohduttanut minua, mutta viime aikoina se oli vain herättänyt ahdistusta. Jostain syystä uskoni oli alkanut ahdistaa minua. Tai tarkemmin sanottuna sen puute. Tai oikeastaan epäilys. En ollut varma, miltä minusta tuntui. En ollut varma, mihin oikeastaan uskoin.
Kirkon vaaleat seinät näyttivät harmahtavilta kesäyössä. Koivun oksat huojuivat hieman tuulessa. Täällä varmasti voisin hetken selvittää ajatuksiani rauhassa. Hengitin syvään ja pysäköin auton omalle paikalleni.
En oikeastaan edes yllättynyt nähdessäni Josephinen kirkon oven luona. Tumma nainen istui portailla. Hän oli pukeutunut vaatimattomasti ja kesäiseen säähän sopivasti. Josephine kävi usein kirkossa ja olin saanut hänestä kuvan hartaana uskovaisena. Astuin ulos autosta ja vedin keuhkoni täyteen viileää yöilmaa.
"Iltaa", sanoin ja kävelin portaita kohti. "Iltaa", Josephine vastasi ja nyökkäsi. Hän näytti minusta kauniilta, ja uskoin hänen istuneen portailla vain hetken.
"Oletan, että olet lukenut uutiset", hän jatkoi pehmeällä äänellään. Nyökkäsin ja sanoin: "Herran tiet ovat kai tutkimattomia." Josephine katsoi minua huvittuneena. "Tämä ei ollut Hänen työtään", hän sanoi ja vakavoitui. En oikein osannut lukea hänen ilmettään.
Nyökkäsin vaivaantuneena ja avasin kirkon puisen oven. Se narisi tuttuun tapaan melko raskaasti. "En ole koskaan pitänyt suurista kirkoista, ne ovat liian prameita. Maailmalla lapset näkevät nälkää ja osa kirkoista kullataan lattiasta kattoon", Josephine huokaisi ja seurasi minua kirkkosalin hämärään. Nyökkäsin. Tiesin hänen viittaavan katolisiin kirkkoihin. Rakennukset olivat toki vaikuttavia, mutta mielestäni rahan olisi voinut käyttää paremmin.
Kotikirkkoni oli yksinkertainen ja luterilainen. Siellä ei ollut yliampuvia koristeita tai kullattuja yksityiskohtia. Seinillä oli kuvattuna Raamatun tapahtumia, mutta siihen koristelu oikeastaan loppui. Kaikessa karuudessaan pidin kirkostani.
Kirkkosalissa oli melko pimeää, mutten halunnut rasittaa silmiäni sähkövaloilla. Halusin pehmeämpää valoa. Se vain tuntui sopivan tilanteeseen.
"Sytytän kyntteliköt", sanoin Josephinelle, joka jatkoi matkaansa keskilaivaa pitkin. En jäänyt odottamaan vastausta, vaan kaivoin tulitikut taskustani ja aloin sytyttää valkoisia kynttilöitä.
Voiko Jumala olla kokonaan hyvä, jos maailmassa on pahuutta? Jos Hän ei ole kokonaan hyvä, minkä vuoksi Häntä kutsuttaisiin Jumalaksi ja Kaikkivaltiaaksi? Yritin karistaa epäilyksen mielestäni. Olin pappi. Uskoin Jumalaan ja Hän on hyvä. Olin oikeastaan alkanut epäillä Jumalan olemassaoloa viime aikoina. Ei Hän antaisi kaiken tämän tapahtua. Koulusurmia, luonnonkatastrofeja, ampumavälikohtauksia ja nälänhätää. Ei Hän antaisi... Ei varmastikaan. Kaduin ajatuksiani välittömästi.
Kirkkosalin hämärä väistyi kynttilöiden pehmeän valon tieltä. Niiden pienet liekit lepattivat aluksi, mutta rauhoittuivat pian. Kuulin Josephinen rukoilevan hiljaa etummaisessa penkissä. Askeleeni kaikuivat miltei äänettömässä kirkossa.
Katsahdin alttarille toivoen löytäväni lohdutusta. Alttaritaulussa Kristus itki ristillä ja osa opetuslapsista ympäröi häntä. Kristuksen kasvot olivat kärsivät. Verinoroja valui orjantappurakruunun alta sekä käsistä naulojen kohdalta. Hetken mietin, miltä Kristuksesta on tuolla hetkellä tuntunut.
"Tuomas?" Josephine aloitti kysyvästi ja säpsähdin. Käänsin katseeni ja kohtasin Josephinen mantelinruskeat silmät. "Niin?" vastasin ja kävelin lähemmäs. "Eikö sanota, että Jumala on kuollut?" nainen jatkoi kuulostaen enemmän uteliaalta kuin pelokkaalta.
Ajattelin hänenkin katselleen taulua. Nyökkäsin. "Kyllä jotkut sanovat niin. Minä en kuitenkaan usko, että Jumala olisi kuollut", vastasin ja toivoin, että Josephine lopettaisi keskustelun. En ollut oikeastaan juttutuulella. Varsinkaan tällaisesta aiheesta.
Äänensävyni oli varmasti vaikuttanut töykeältä, sillä Josephine vaikeni. Hän nousi penkistä ylös ja käveli alttaria kohti.
"Tuomas?" Josephine pysähtyi ja kosketti yhtä pylväistä hellästi. "Uskotko sinä Jumalaan?" hän jatkoi sivellen pylvästä hellästi. Säpsähdin. Juuri tämän nimenomaisen keskustelun olin halunnut välttää.
"Asia ei... ole niin yksinkertainen" , aloitin vastaukseni ja viitoin Josephinea istumaan eturivin penkkiin. Olin melko varma, että olin punastunut.
Nainen istui alas ja minä istuin hänen viereensä. Oloni oli entistäkin vaivautuneempi, mutta toisaalta tästä keskustelusta voisi olla hyötyä. Josphinen usko voisi vahvistaa omaani.
"Haluan kovasti uskoa Jumalaan", sanoin painokkaasti. "En kuitenkaan ole varma... Viime aikoina olen alkanut epäillä asiaa", tunnustin ja hieroin otsaani hermostuneena. En tiennyt, mitä Josephine nyt ajattelisi minusta.
"Ah", hän sanoi tyynesti ja katsoi minua lempeästi. "Miksi?" hän jatkoi ja virnisti. "Mitä?" kysyin hämmentyneenä. "Miksi haluat uskoa Jumalaan?" Josephine tutkiskeli minua katseellaan.
Käänsin katseeni lattiaan. "Haluan pelastua. Haluan auttaa ihmisiä. Haluan olla hyvä", vastasin hetken kuluttua. Vastaus ei ollut täydellinen, ei edes hyvä. Josephine nyökkäsi. "Niin me kaikki", hän sanoi ja katseli alttaria.
"Mutta miksi juuri tähän Jumalaan? Miksei vaikkapa Jahveen, Brahmaan tai Zeukseen? On kuitenkin ollut vanhempiakin jumalia kuin Jumala", Josephine käänsi katseensa takaisin minuun ja odotti vastausta.
Pudistin päätäni. "Jumala on minun Jumalani. Hän on", sanoin ponnekkaasti, mutta kuulin kuinka ontolta sanani kuulostivat. "Hän vain tuntuu oikealta", jatkoin kuiskaten.
"Uskotko sinä siihen, mitä Jumalasta sanotaan? Uskotko siihen mitä hänestä opetetaan?" kysyin rohkaistuneena. Halusin kääntää Josephinen huomion pois minun uskostani.
"En", Josephinen vastaus tuli nopeasti. Yllätyin suuresti. Hän ei kuulostanut ollenkaan hartaalta kristityltä. "Kaikissa uskonnoissa on varmasti pala totuutta, mutta mikään niistä ei ole saanut palapeliä koottua oikein", hän jatkoi ja ymmärsin, mitä hän tarkoitti. En osannut jatkaa keskustelua.
Istuimme hetken hiljaa. "Mitä ajattelit uutisesta?" Josephine kysyi yllättäen. "Varmasti ilmastonmuutos", totesin sen kummempia ajattelematta. Kesät olivat olleet viime aikoina toinen toistaan kuumempia ja kuivempia.
"Niin, ilmastonmuutos...", Josephine tuhahti. "Merten ylikalastus ja saastuminen", hän jatkoi ja nousi ylös. "Massasukupuutto. Tuhoa ja kuolemaa", Josephine käveli kohti alttaria. Hän nousi portaat ylös ja kääntyi katsomaan minua.
Hänen katseensa oli läpitunkevan riisuva. Tunsin oloni alastomaksi. "Ennen kaikki oli niin... tahratonta. Ihmisten luominen oli virhe", Josephine sanoi äänellä, joka oli kirkas ja kylmä kuin pakkasyön taivas.
