Liian hyvää ollakseen totta

1/3

Mussa oli kaikki vikana, ihan kaikki mikä ihmisessä nyt ylipäätään pystyy olla vikana. Mä olin rikki, aivan paskana. Mä olin varma siitä, ettei kukaan voinut korjata mua, ei kukaan. Mä olin ollut rikki niin kauan, etten edes tiennyt oliko mahdollista olla ehjä.

Mä en enää itkenyt mun öitäni uneen tai saanut paniikkikohtauksia koulussa, kaikkien katsoessa minua tuomitsevasti. Mua sattu niin paljon, että loppujen lopuksi, mua ei sattunut enää yhtään. Mikään ei tuntunut yhtään miltään.

Mä yritin tuntea jotain, ihan mitä vain. Mä poltin tupakkaa, hortoilin tähtitaivaan alla humalassa, kokeilin huumeita, satutin itseäni fyysisesti monella eri tavalla, mutta mikään ei tuntunut miltään. Päivät vaihtuivat seuraaviin, yöt päiviin, mutta mikään ei muuttunut.

Koulussa tuijotin oppitunnit ulos ikkunasta ja mietin, mikä olisi paras tapa kuolla. Kukaan opettajista ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota tai edes yrittänyt kysyä, oliko minulla kaikki hyvin.

Ystäviä minulla ei ollut. Perheeni taas koostui pelkästään minusta ja isästäni ja isä oli aina liian kiireinen välittämään minusta. Sanat mitä sanoin hänelle, menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sillä ei näyttänyt enää olevan väliä, elinkö, vai enkö elänyt.

Sitten eräänä päivänä, koitti ihme. Istuin pöydässä yksikseni, niinkuin aina. En edes tiennyt miksi tulin sinä päivänä ruokalaan, vaikka minulla ei ollut aikomustakaan syödä. Katsoin jotain outoa videota internetin syövereistä, kun yhtäkki huomasin jonkun istuvan toiselle puolelle pöytää.

Säikähdin melkein kuoliaaksi. Vetäisin toisen kuulokkeen korvastani ja sammutin puhelimeni näytön.

Käänsin katseeni varmaan söpöimpään ihmisolentoon, mitä olin ikinä nähnyt. Päähäni muotoutuikin jo äkkiä kysymys, miksi hän tuli istumaan minun pöytääni.

"Hei, mä oon Ronny", hän sanoi äänellä, joka varmasti sai useimpien tyttöjen sydämet lyömään tuhatta ja sataa sekä polvet notkahtamaan.

"Moi", saan joten kuten soperettua takaisin. Olin niin hämmentynyt, ettei sitä voinut numeroin edes mitata. Olin tottunut olemaan niin huomaamaton, että tuntui kuin olisin itsekkin unohtanut olemassaoloni. Nyt joku toinen tuntui muistavan sen. Tunsin oloni hermostuneeksi ja otin kulauksen vesipullostani.

"Mä vaan oon miettinyt, että sä oot aika paljon yksin ja musta se tuntuu aika pahalta, haluaisitko sä vaikka tulla tonne meidän pöytään?"

Vedin vedet väärään kurkkuun ja aloin yskiä. Olin varma, että kuulin väärin. Miksi joku haluaisi minut pöytäänsä istumaan?

"Mitä?" onnistuin kysymään, kun sain hengen taas kulkemaan. Poika hymyili minulle ystävällisesti.

"Niin, kysyin haluutko tulla meidän pöytään?" poika toisti kysymyksensä, jolloin sain järkytyksekseni vahvistuksen, etten kuullut väärin.

"Joo kai se käy?" vastasin epäuskoisena. Seuratessani häntä suuren, lähes täyden pöydän ääreen, olin varma, että näin unta. Nipistin itseäni huomaamattomasti, kun istuin alas ja se sattui.

Silloin olin tehnyt päätöksen, tämän oli pakko olla joku surkea jäynä. Varautuneena odotin, milloin todellisuus paljastuisi ja joutuisin naurunalaiseksi.

"Hei, eiks sun nimi oo Jooa?" kysyi blondi, jonka tunnistin välittömästi koko koulun suosituimmaksi tytöksi. Mietin, miten helvetissä hän tiesi minun nimeni. En ollut ikinä sanonut hänelle sanaakaan ja koulussa oli päälle viisisataa oppilasta.

Äkkiä kurkkuani alkoi kuivata ja minun käteni alkoivat täristä. Toivoin, ettei kukaan huomaisi.

"Joo on", onnistuin sanomaan ja sain vastauksesi erittäin lämpimän hymyn.