Aloin pakkaamaan kaikkea tarpeetonta ja jotain tarpeellista mukaani. Matkalaukkuni oli melkein tyhjä, koska halusin täyttää sen sieltä ostetuilla tavaroilla.
Aloin miettimään olenko valmis, olenko valmis muutokseen ja siihen että elämäni saa vihdoin oikean suunnan. Olin kuitenkin elänyt muiden ihmisten ehdoilla jo helvetilliset 21 vuotta. 21 vuotta!
Mutta olin päättänyt lähteväni, ja lähdettävä se sitten olisikin.
Aloin miettimään pitäisikö kertoa jollekkin että lähden. Ei minulla sen erityisemmin ollut ketään muita kun eronneet vanhemmat, kauhea puolsisko ja puoläiti, sekä tietenki naapurissa asuva mummo ja hänen 16 kissaansa. Olin päättänyt, mainitsen asiasta naapuri mummolle, joka kärsi dementiasta. Mutta jos kuolisin saattaisi hän sen muistaa että tulin kertomaan lähdöstäni, jos vaikka veisin samalla keksejä.
Olin pakannut kaiken ja käynyt ilmoittamassa lähdöstäni dementiasta kärsivälle mummolle joka tuli ovelle alasti, tai siis oli hänellä villasukat.
Olin valmis lähtöön, vilkaisin kelloa joka näytti 9.46pm. Ehtisin juuri junalla lentokentälle ja sitten koneeseen.
Joten lähdin, oikeasti lähdin. Jätin taakseni vanhan kirjahyllyn, astia vuoren lavuaariin, mitä luultavimmin myös hellan päälle, mutta se oli menoa nyt. Kohti tuntematonta.
