Istun junassa matkalla Joensuuhun. Junan penkit ovat punaiset ja vähän likaiset. Painan pääni vasten ikkunaa ja yritän pysyä hereillä, koska jostain syystä minua nukuttaa aina kun istun junassa. Onneksi pian kuitenkin kuulen kaijuttimista sähköisen naisäänen.
"Joensuu."
Nousen penkiltä ja kävelen junan oville odottamaan, että juna pysähtyy ja vaaleanpunaiset ovet avautuisivat. Kun juna nykähtää meinaan kaatua vieressäni seisovan vanhan miehen päälle. Saan kuitenkin vieressäni olevasta kaiteesta kiinni ja pian seison taas tasapainossa. Ovet avautuvat ja hyppään junalaiturille. Olen tullut Joensuuhun serkkuni luokse pariksi viikoksi. Sen kerron kaikille, jotka kysyvät miksi ihmeessä olen menossa Joensuuhun. Sisimmässäni syy on täysin eri kuin mitä annan ymmärtää.
Joensuussa nimittäin asuu eräs ylisöpö tubettaja, jonka toivon tapaavani näiden kahden viikon aikana ja ehkä vaihtaa pari sanaa tämän kanssa, vaikka sisimmässäni tiedän sen olevan mahdotonta, annan itselleni luvan toivoa.
Kävelen hetken harmaata betonilaituria etsien saman ikäisen serkkuni, 17-vuotiaan naisen, kasvoja. Ainoat matkatavarat mitä minulla on mukana lepäävät mustan nahkareppuni pohjalla. Pysähdyn hetken kuluttua, koska ketään ei näy ja laituri alkaa olla tyhjillään. Heitän reppuni selästäni eteeni ja kyykistyn ottamaan repusta harmaan kännykkäni. Suljen repun ja heitän sen takaisin selkääni. Näppäilen ruudulle serkkuni numeron ja siirrän puhelimen korvalleni.
"Missäs viivyt?" Tokaisen vähän liiankin töykeästi, kun Miisa viimein vastaa.
"Siis..," Pienen hengähdystauon jälkeen kuuluu. "Voi ei anteeks!" Miisa huudahtaa puhelimeen. Hengitän kerran syvään.
"Mie lähen tulee. Mee johonki mistä mie löydän siut," nainen sanoo nopeasti vahvalla Itä-Suomen murteella.
"Juu..," vastaan niin, että ärtyykseni selvästi ymmärtää ja painan punaista luuria.
Kävelen rautatieaseman aulan läpi ja istahdan ulko-ovien edessä oleville rappusille. Otan taas kännykkäni esiin ja avaan spotifyn. Kaivan repun pohjalta mustat kuulokkeeni ja pistän ne korviini. Johanna Kurkelan soidessa keskityn tuijottamaan ohi käveleviä ihmisiä. Kun ketään ei näy vilkaisen kännykkääni ja huomaan olleeni odottamassa vasta viisi minuuttia. Painan kännykän takaisin taskuuni ja nostan katseeni taas autotielle.
Huomioni kiinnittyy yhteen tien tällä puolella olevaan pensaaseen, jonka juurella liikkuu musta pallo. Katson sitä hetken ennen, kuin uteliaisuuteni alkaa periksi ja lähden kävelemään palloa kohti. Kun olen noin 15 metriä pallosta erotan sen pieneksi tummanruskeaksi koiraksi, joka haistelee innokkaana puskan juurta.
"Hei," sanon hiljaa ja alan pitää outoja mussutusääniä, saaden koiran huomion. Kävelen hitaasti lähemmäs koiraa. Ojennan käteni koiraa kohti ja pian koira alkaa juosta minua päin. Kyykistyn ja koira alkaa nuuhkimaan kättäni. Arvelen sen olevan vasta pentu. Se kääntyy ja alan samantien rapsuttaa sitä selästä. Laitan käteni sen mahan alle ja katson miten pentu reagoi. Se ikään kuin odottaa että nostan sen, joten nostan sen syliini ja nousen seisomaan, pentu sylissäni. Se todella nauttii olostaan.
"Tänne se koira!" Kuulen huudon läheltä. Käännän pääni salamana huudon suuntaan ja näen minua 10 senttiä pidemmän miehen, jonka katsoo minua vihaisesti.
"Ai.. Onko tää sun?" kysyn hiljaa ja vilkaisen sylissäni olevaa pentua, joka pyytää minulta apua, tuijottaen minua suurilla ruskeilla silmillään. Nostan pääni taas miehestä kohti, joka on jo kosketusetäisyydellä minusta. Ojennan pentua vähän, jolloin mies tarttuu pentua niskasta ja riuhtaisee sen otteestani. Kuulen pennun vinkauksen, joka saa aikaan minussa äidillisen reaktion.
