Viimeiset kyyneleet

1

Olen Leticia, olen 16-vuotta vanha, menen lukion ensimmäiselle. Minulla on hieman punertavat pitkät, ohuet hiukset, sekä suklaanruskeat silmät. Pidän hiuksiani yleinsä auki, joskus saatan laittaa jonkun nutturan tai letin. Pidän aina hopeaa käsikoruani kädessä, se on ainut esine, joka minulla on muistona perheestäni, josta en tiedä yhtään mitään.

Minulla ei ole mitään tietoa perheestäni, tai suvustani, ainoastaan yksi sukukuva, jossa olen juuri syntynyt, sillä vanhempani hylkäsivät minut kun olin pieni, ja minut on adoptoitu. En tiedä onko vanhempani edes elossa. Koko peruskouluni minua kiusattiin, koska olen adoptoitu. Olisihan se ihan kivaa joskus tavata biologiset vanhempani.

Huomenna olisi ensimmäinen koulupäiväni lukiossa. En tunne sieltä ketään, joka on toisaalta ehkä ihan hyvä, haluaisin uuden alun ja oikeita ystäviä, sillä en sellaisia ole oikeastaan koskaan omistanut. Ensimmäinen päivä jännittää ihan hirveästi ja pelkään, etten saa ystäviä, sillä olen todella ujo, sisäänpäinsuuntaunut, ja epävarma itsestäni.

Katson kelloani. Kello on 22:13. Vilkaisen ikkunasta ulos. Katson kohti taivasta. Ei yhtäkään pilveä, täysikuu, ja kauniis tähdet. Hetken ulos katsottuani käperryn peittoni sisään, ja suljen silmäni, nukahdan lähes heti.

Aamulla herätyskelloni soi. En jaksaisi nousta, mutta minun on pakko. Ruoka ei maistu, joten jätän aamupalan syömättä, juon vain lasin vettä. Hoidan kaikki aamutoimet, ja astun ovesta ulos kädet täristen, sillä minua jännittää.

Lukioon on noin kilometrin matka, jonka pääsen helposti kävellenkin. Koko matkan kävellessäni lukiolle, tuijotin maahan. En tiedä katsoiko joku minuun päin, en tiedä hymyilikö joku vastaan tulia minulle. En edes tiedä miksi katsoin vain maahanpäin. Huoh..