Memories

1. Maybe, maybe not?

Kävelin pitkin pimeää hiekkatietä. Ainoa valo tuli kuusta ja tähdistä. Ja kaukana häämöttävistä orpokodin valoista. Minun oli kiirehdittävä, jotta ehdin sinne, ennenkö muistini katoaa taas. Silloin en muistaisi, minne olin menossa. Vaikka orpokoti on ainoa vaihtoehto, minne mennä. Mitään muita rakennuksia täällä ei ollut. Minulla olisi tietenkin pitänyt olla saattaja mukanani. Jean, joka oli aina mukanani, jos lähden ulos orpokodista. Mutta hän sai sairaskohtauksen kylässä ja kuoli yllättäen. Orpokodin johtajan, Dany Helsonderin, piti hakea minut, mutta hän ei tullut ja minun täytyi siis itse kävellä kotiin.
Avasin suuren tumman portin ja kiirehdin oville. Koputin, mutta hetkeen kukaan ei tullut avaamaan. Moneen kertaan minä koputin.
Tässä odotellessa voisin kertoa itsestäni. Olen Briscilla Williams, mutta kaikki kutsuvat minua Briiksi.
Olen ollut kaksi vuotiaasta asti orpokodissa, koska isoäitini ei hyväksynyt minussa sitä, että menetän muistini noin vain, milloin vain, missä vain olenkin. Niin, ajatelkaa, miltä se tuntuu! Olen nyt seitsemän vuoden ikäinen, eli olen jo kaksi vuotta käynyt koulua. Niitä koulun ensimmäisiä asioita minä vain  muistan. Kun menetän muistini, unohdan kaiken. Unohdan, keitä ovat ihmiset ympärilläni, kuka itse olen ja miksi olen täällä. Unohdan kaiken oppimani. Luojalle kiitos siitä, etten unohda, miten kävellään taikka puhutaan. Mutta muuten filmi kelautuu täysin alkuun.

Viimeinkin ovi avautui ja ärtyisen näköinen Dany yöpuvussaan avasi oven ja vetäisi minut sisään.
"Missä olet ollut!?" hän karjaisi.
"Sinun täytyi hakea minut kylästä, kun Jean kuoli." kuiskasin ääni täristen. Tiesin, ettei tästä synny mitään hyvää.
"Minun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään sinun puolesta! Sinun olisi pitänyt juosta nopeammin tänne. Tiedät taloon paluu ajan. Jos ei illalliseen mennessä ole talossa sisällä, on rangaistus paikallaan." Dany tiuskaisi ja painoi minut seinää vasten. Hän riuhtaisi mekkoni vetoketjun auki ja se valui lattialle. Kuului suhahdus ja hänen tavanomainen käden jatkeensa, ruoskaksi sitä kuulemma kutsutaan, painautui hurjalla vauhdilla selkääni ja kiljaisin. Niin tapahtui kymmeniä kertoja, kunnes kuulin askeleita makuuhuoneisiin vieviltä portailta.
"Dany, pyydän! Lopeta! Olen pyytänyt sinua moneen kertaan, että keksisit jonkin toisen rangaistuksen. Tuo on hengenvaarallista. Muistatko, mitä Hayleylle kävi, kun teit tuota hänelle? Hän kuoli ja niin kuolee Briikin, ellet lopeta nyt heti!" Kuulin orpokotimme parantajan Maryn, äänen. Vielä kerran tuo kammottava ruoska upposi alaselkääni ja Dany marssi mutisten pois. Maryn kädet kietoutuivat ympärilleni
"Tule lapseni, hoidetaan nuo kamaluudet." Mary tuki minua hoiperrellessani kohti hänen huonettaan. Aloin saamaan inhottavia yskän puuskahduksia. Asetuttuani sairassängylle Mary kokeili otsaani.
"Voi sinua pientä. Sait kuumeflunssan. Jäät huomisesta koulupäivästä pois." Mary kuiskasi ja laski otsalleni märän pyyhkeen. Hän siveli selälleni tahnaa, jonka hän on sanonut parantavan ruoskan tekemät vammat.
"nouse hetkeksi istumaan." Mary pyysi. Hän pyöritti lantiolleni valkoista käärettä ja menin jälleen makuulle. Mary antoi minulle vielä unijuomaa ja hetkessä olin unien ihanassa maailmassa. Ainoassa paikassa, jossa voin nähdä äitini. Nähdä hänen tummat, paksut hiuksensa ja vihreät silmänsä. Nähdä hänen sydämen muotoisten kasvojensa hymyilemässä minulle. En muista paljoa viimeksi vuosia sitten näkemästäni äidistäni, mutta muistan tarkalleen, miltä hän näytti.

Heräsin kirkaaseen valoon, kun joku pyyhki otsaani. En tuntenut naista, joka pyyhki otsaani märällä pyyhkeellään. Missä minä olin? Kuka minä olin? Kuka hän oli? Miksi olin täällä!
"Kuka sinä olet? Missä olen?" kuiskasin. Hetken aikaa nainen vain hymyili minulle.
"Olet orpokodissa. Olen tämän talon parantaja Mary ja nyt en kerro sinulle mitään muuta vielä, kuin että olet turvassa. Sinun täytyy levätä nyt."
"Mutta miksi olen tääll? Ja kuka, hetkinen... En tiedä, kuka olen. Tiedätkö sinä?" kyselin välittämättä naisen käskystä.
"Shh, lepää nyt." Mary hyssytteli. "kerron sinulle kaiken, kunhan olet levännyt. Nimesi on Brii, mutta nyt alat lepäämään."
Suljin silmäni, mutta en voinut enää nukahtaa. Monen tunnin ajan tunsin naisen vain silittävän hiuksiani. Välillä joku tuli huoneeseen ja kerran joku kysyi, miksi en ollut äsken syömässä.
"Brii on jälleen menettänyt muistinsa" Oli Mary kertonut huoneeseen tulleelle. Ovi paukahti kiinni ja jälleen olimme olleet kahden. Olen menettänyt muistini. Se on varmaan ihan hyvä tieto, mutta mitä sekin tarkoittaa?
//päätin kokeilla uuden tarinan kirjoittamista, toivottavasti pidätte! Jos piditte, äänestyksestä ja kommenteista sen saan tietää😘❄️ eli tähdestä vain painaise, jos pidit☃️