Blood Of Full Moon

Prologi

"The saddest thing is when you are feeling real down, you look around and realize that there is no shoulder for you."

Juoksin metsässä pakoon ääniä, jotka sekoittivat päätäni. Äänet porautuivat syvälle sisimpääni, vaikka kuinka yritin päästä niitä karkuun. Mitä enemmän juoksin, sitä voimakkaammaksi äänet kantautuivat. Juoksin ympyrää, koska en päässyt pois. Olin jumissa sumuisessa metsässä, jossa usva täytti koko alueen, enkä nähnyt kunnolla eteeni. Puut huojuivat joka suuntaan, vaikka pienintäkään tuulenhenkäystä ei tullut mistään.

Lyhistyin maahan hengästyneenä pidellen korviani, jotta kiljunta vaimenisi. Kuitenkin ääni vain voimistui voimistumistaan ja kehoni ei kestänyt sitä. Yhtäkkinen pimeys otti minusta vallan ja kaikki äänet katosivat ympäriltäni. En kuullut enää mitään, enkä nähnyt eteeni. Tummuus täytti mieleni, enkä päässyt sitä karkuun, vaikka kuinka olisin halunnut.

Nousin ylös maasta ja kiersin katseellani pimeydessä etsien edes pientä valonlähdettä. En nähnyt valoa missään, joten lähdin kävelemään varovasti eteenpäin, jos jalkani eivät jaksaisikaan kantaa hentoa ruumistani. Jokaista ruumiinosaani särki ja yritin vain sivuuttaa kivun. En voinut antaa kivulle valtaa, minun oli päästävä pois.

Valtava kivunaalto pyyhälsi ylitseni ja vaikersin itsekseni hiljaa. Ihan kuin joku olisi pistänyt tikarilla armotta sydämeen ja kääntänyt sitä palavassa haavassa. Pistävä tunne sai minut vajoamaan polvilleni tummuuteen. Painoin kyynärpäät vasten polviani ja hautasin kasvoni kämmeniini. Annoin suolaisten kyynelien tehdä tuloaan. Kyyneleet kastelivat nopeasti kämmeneni, mutta en välittänyt siitä. Ainoa ääni, joka täytti tummuuden, oli oma nyyhkytykseni, mikä vaimeni hetki hetkeltä.

Nostin pääni ylös kämmenistä räpytellen silmiäni, saadakseni kyyneleet virtaamaan poskiani pitkin ja samaan näköni palautumaan. Yksi pieni kyynel vierähti poskeltani alas. Pystyin katsomaan, kuinka se jatkoi matkaansa alapuolellani, eikä meinannut pysähtyä ollenkaan.

Yksittäinen kyynel katosi näkökentältäni, mutta jatkoin silti katsomista alapuolelleni. Kuulin äänen, kuin vesipisara olisi tippunut alas veteen, mutta miten se voisi olla mahdollista? En nähnyt vieläkään ympärilläni kuin mustaa, joten päätin nousta ylös. Katselin uudestaan ympärilleni, jos löytäisin tällä kertaa pienenkin valonlähteen. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten otin huteran askeleen eteenpäin. Sain pidettyä tasapainoni ja jatkoin matkaani eteenpäin tietämättä päämäärää.

Jokin voimakas tunne yläpuolelta sai minut pysähtymään aloilleni ja katselemaan uudestaan ympärilleni. Suljin silmäni ja henkisin varovasti syvään. Avattua silmäni hätkähdin, sillä en ollut enää pimeyden keskellä.

Olin metsässä, missä kirkas täysikuun valo valaisia metsän pienempiäkin kohtia. Pyörähdin ympäri ihaillen kaunista ja rauhallista näkymää. Mistään ei kuulunut ristin sieluakaan, mutta hiljaisuus oli rauhallinen ja täynnä eloa. Ahdistuneisiin ja pelokkaisiin silmiini oli tullut pienenmoista kirkkautta. Myös pieni hymy leikitteli huulillani.

En tiennyt mistä tämä erikoinen onnellisuus oli tullut. En myöskään tiennyt, mistä se voisi johtua. En uskonut, että yksi kuu voisi tehdä tämän kaiken, mutta muuta selitystä en keksinyt.

Tanssahtelin pienen aukion keskellä, jota ympäröi isohkot puut. Kuin korviini olisi kantautunut kaunista melodiaa, joka sai minut tanssahtelemaan sulavasti kuun valossa. Olin pitkästä aikaa onnellinen ja minusta tuntui, että kaikki huoleni olisi hävinnyt kuin tuhka tuuleen. En tuntenut yhtään negatiivista tunnetta. Minusta tuntui, kuin hyppelisin yläilmoissa pilvien päällä ja katselisin alas muiden huolenaiheita saaden itse olla rauhassa.

En tiennyt kuinka kauan olin viettänyt tässä rauhallisessa hiljaisuudessa, mutta pikkuhiljaa se alkoi murtua ympäriltäni pois. Kuin vahva ja antiikkinen lasimaljakko olisi särjetty tuhansiin palasiin ja joku yrittäisi epätoivoisesti saada maljakon takaisin ehjäksi.

Lapsuuteni muistot pyörivät ympärilläni elokuvan tavoin. Ilot ja surut, onnistumiset ja epäonnistumiset, rohkeus ja pelko, varmuus ja epävarmuus, toivo ja epätoivo, kaikki tunteet vyöryivät ylitseni sitä mukaan, kun lapsuuden palasia näytettiin edessäni.

Ensimmäisessä hetkessä hymyilin vanhempieni kanssa, kun olin vain muutaman vuoden ikäinen, mutta sitten seuraavassa kohdassa olin yksin saman talon takapihalla. Kasvaessani vanhemmaksi kaikki oli muuttunut. En ollut enää tuo sama pikkutyttö, joka oli onnellinen kaikesta mitä hänellä on. En osannut enää edes hymyillä. En pystynyt itkemään. En osannut näyttää kenellekään sitä, miltä minusta tuntui. Minulla ei ollut ketään, kenelle olisin näyttänyt tunteeni. Olin tottunut siihen, ikuiseen tyhjyyteen.

Uusi tummuus otti minusta vallan, enkä nähnyt eteeni. Tunsin tipahtavani jostain alas. Hyvin korkealta, mutta silti laskeutuminen oli pehmeä. Edessäni avautui koulun käytävä. Sama käytävä, mitä pitkin olin kulkenut useamman vuoden ajan. Ainoa ero käytävässä oli se, että olin ainoa siellä. Ympärilläni ei näkynyt ketään, enkä kuulut pienintäkään pihahdusta. Käytävällä oli kuoleman hiljaista.

Yritin saada suuni auki, jotta voisin huutaa. Halusin tietää, että oliko täällä kukaan, mutta en saanut sanaakaan suustani. Olin kuin lukittuna paikoilleni, mutta silti jalkani ja käteni liikkuivat. Jokainen lihakseni toimi, mutta ääni oli kadonnut kaukaisuuksiin.

Kuin pyynnöstäni eteeni asteli tumma hahmo. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta erotin selkeästi kellertävien silmien katseen. Hahmon katse kohtasi omani ja aivan silmän räpäyksessä hänen luunsa alkoivat poksahdella ja taittua mitä luonnottomiin asentoihin. En voinut kuin pidätellä hengitystä katsoen tapahtumaa silmät kauhun vallassa. Minun katseeni oli lukittu katsomaan tuota luonnotonta ilmiötä.

Henkäisin kauhusta kankeana, kun eteeni oli laskeutunut suuri musta susi. Se tuijotti minua samoilla kellertävillä silmillään liikahtamatta. Olisin halunnut huutaa apua, kääntää katseeni pois ja juosta pakoon, mutta en pystynyt tekemään sitä. Kehoni oli ohjelmoitu reagoimaan toisin. En hallinnut itseäni millään tavalla.

Susi otti muutaman askeleen minua lähemmäs muristen. Sen valkoiset raateluhampaat pilkistivät raottuneesta suusta, jonka suupielestä valui kirkasta kuolaa. Suden katse ja olemus oli tappava. Olisin voinut kuolla siihen paikkaan, mutta susi ei hyökännyt kimppuuni. Se astui vielä muutaman askeleen lähemmäs ollen aivan edessäni. Sen olemus pehmeni ja susi kallisti päätään varovasti, kuin olisin lasia, joka rikkoutuisi minä hetkenä hyvänsä.

Tahtomattani laskeuduin maahan polvilleni ja musta susi tökkäisi minua kuonollaan käteeni. Se istahti eteeni odottaen, että mitä tekisin seuraavaksi. Nostin käteni varovasti ylös ja laskin sen suden pehmeää ja kiiltävää turkkia vasten. Rapsutin sitä varovasti korvan takaa ja susi sulki silmänsä. Se painoi päätänsä kättäni vasten ja alkoi kehräämään kuin kissa.

Tarkkailin suden eleitä ja jatkoin tuon rapsuttelua. Pelkoni laantui hetki hetkeltä ja tunsin olevani vihdoin jonkun kanssa. En tuntenut sitä samaan yksinäisyyttä, joka aina kulki mukanani, minne tahansa meninkään. Pieni hymy leikitteli huulillani, kun katsoin tuota söpöä ilmestystä, jonka kanssa pystyin olemaan luonnollisesti. Minusta tuntui, kuin tuo musta susi olisi aina ollut osa minua. Kuin se olisi aina jossain sisimmässäni kulkenut mukanani.

Ikkunasta tulviva kuunvalo sai ajatukseni seuraamaan sitä ja samassa irrotin otteeni sudesta. Kääntäessäni katseeni ikkunaan, tunsin viileät hampaat kaulallani ja suustani pääsi tukahtunut kiljaisu.

—-
Kiitos kaikille lukijoille kärsivällisyydestä tämän kirjan suhteen. Yksi kertaisesti en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta nyt vihdoin olen palannut. Tässä teille pieni maistiainen seuraavasta tarinasta. Nähdään seuraavan luvun parissa.