Torni

2.

Edellisenä yönä en nukkunut ollenkaan. Yritin vain unohtaa sen, että minusta tulisi kurja orja, eikä minulla olisi sen jälkeen mitään oikeuksia. Yritin vain nukkua rauhassa, ilman epätoivoisia painajaisia piiskaavista ohjaajista ja Uriah Xarlen Juniorista, joka peri velkoja Daishon Towerin huipulla.

Aamulla olikin sitten aika lähteä. Jouduin jättämään kaikki tavarani, kun astuin ulos, jossa aseistautuneet vartijat olivat jo minua vastassa, ja taloni räjähti savuna ilmaan. Se talo, jossa minä olin asunut viimeisen kolmen vuoden ajan. Se talo, jossa olin piileksinyt murhaajia ja murtovarkaita ja yrittänyt selvitä. Se oli nyt vain ilmaa.

Nousin aseistautuneiden miesten kanssa armeijan rekkaan, jossa istui muitakin orjiksi joutuneita. Osa oli poikia ja miehiä, mutta suurin osa oli naispuolisia. Naisilla ei ollut kauheasti oikeuksia Daishon Cityssä, vaikka Daishon Citystä kaavailtiin alunperin koko maailman mallikaupunkia, jossa kaikkien olisi hyvä elää. Ei todellakaan.

Kaikki muuttui aikoinaan, kun professori Uriah Xarlen Sr kaappasi vallan ja nimitti itsensä diktaattoriksi. Hän teki pommi-iskuja esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Euroopan valtioihin sekä Kiinaan ja Intiaan, ja syytti niistä Isistä. Hän otti vaimokseen Deanne Rodriguezin vasten Deannen tahtoa, ja Deanne synnytti pojan, Uriah Xarlen Juniorin ja tapatti sen jälkeen Deannen.

Palatkaamme jälleen armeijan rekkaan. Menin istumaan erään tytön  viereen. Hänellä oli punaiset hiukset, rusket silmät sekä likaiset vaatteet. Hänen laatassaan oli koodi E47N2R, eli häntä kutsuttiin siis E47:ksi.

"Hei", tyttö sanoi varovasti. Nyökäytin laiskasti vastaukseksi. Vastapäätä istuva poika, jolla oli likainen naama ja hiukset aivan takussa, hymähti hiljaa.

"Mihin ryhmään sinä kuulut?" tyttö kysyi ja vilkuili varoen kohti aseistettuja vartijoita. Kurtistin kulmiani. Mitkä ryhmät? Minulle ei oltu kerrottu.

"Mistä ryhmistä sinä oikein puhut?" kysyin hieman hämmästyneenä.

"Tyhmä, ettekö te nyt tiedä ryhmistä? Ryhmät ovat jaettu sen mukaan, missä orjat asuivat ennen. Minä kuulun ryhmä W:hen, koska asuin Westeran alueella", poika selitti kyllästyneen näköisenä ja pyyhki pölyä pois laatassaan olevan W-kirjaimen päältä. Minäkin huomasin vasta silloin pienen O-kirjaimen laatassani.

"Kyllä minä nyt sen tiesin, idiootti", punatukkainen tyttö kivahti pojalle ja kääntyi sitten puhumaan minulle. "Cecil Zarle, nykyisin E47", Cecil sanoi ja ojensi kättään ystävyyden merkiksi. "Tulen myös Orphanasta."

"Turha teidän on alkaa mitään ystävyyttä tekemään, uskokaa tai älkää, teidät tapetaan ennemmin tai myöhemmin. En tunne ketään, joka olisi päässyt pois orjuudestaan", poika hymähti ja pureskeli kynsiään, jotka olivat järkyttävän likaiset.

"Ole hiljaa. Minä tunnen yhden, joka pääsi pois orjuudestaan", Cecil sanoi, mutta hänen hymynsä hyytyi samantien. "Mutta toisaalta hän tuli niin hulluksi orjuudesta, että hän teki itsemurhan sen jälkeen."

Poika vastapäätämme nauraa räkätti, kuin hullu. "Siinäs kuulitte. Ei tästä selviä, ja jos selviää, tulee hulluksi", poika sanoi ja hymähti loppuun. "Benjamin Dart, nykyään H82, pidemmältä nimeltäni myös H82TQ0."

"Dawn Koeda, nykyään Y56", sanoin ja Cecil näytti heti kiinnostuneelta.

"Ovatko esivanhempasi kotoisin jostain muualta?" Cecil kysyi ihmeissään. Pudistin päätäni. Olin syntyperäinen australialainen, mutta vanhempani rakastivat kaikkea eksoottista, joten he ottivat itselleen japanilaisen sukunimen.

"Sukunimelläsi ei ole mitään hemmetin väliä enää siinä vaiheessa, kun astut sisään Daishon Toweriin", Benjamin sanoi ja potkaisi pikkukiveä rekan lattialla.

Olimme jonkin aikaa aivan hiljaa. Kuuntelin, kuinka vanhemmanpuoleinen mies kuorsasi toisella puolellani ja noin 30-vuotias nainen yritti epätoivoisesti lohduttaa korkeintaan kolmevuotiasta lasta, joka parkui sitä, miksi heidän talonsa räjähti.

Yritin sulkea korvani siltä surulliselta melulta ja ymmärtää, että tästä tulisi nyt arkipäivää. Enää ei tulisi rauhallista hiljaisuutta ja yksinoloa.

Hetken kuluttua vartijat ilmoittivat meidän olevan perillä. Meidät talutettiin sisään Daishon Toweriin, jonka näin nyt ensimmäisen kerran läheltä. Kaikki oli niin hienoa, mutta oli silti niin surullista nähdä, kun orjat raatoivat ympäri tornia hommissaan.

Koska minä ja Cecil kuuluimme samaan ryhmään, meidät vietiin valtavaan saliin, jossa ilmeisesti nukkui meidän ryhmämme. Kaikki nukkuivat kovilla patjoilla ympäri salia, eikä koko huoneessa ollut ilmastointia. Ei enää rauhallisia öitä, kun sai nukkua rauhassa niin pitkään kuin huvittaisi.

Toivoin vain, että oppisin edes joskus sopeutumaan tänne.