Syyskukkaset

"Arkku"

Jessi

Kun arkkua kannetaan, ajattelen isän viimeisiä hetkiä. Kuinka se oli nähnyt auton valot ja mustan puskurin. Kuinka se oli iskeytynyt tuulilasiin ja kierinyt auton taakse. Se ei ollut ehtinyt nähdä ambulanssin valoja eikä huolestuneita ohikulkijoita. Ja ihan hyvä niin.

Eelillä ja Ronjalla on mustat puvut kummallakin. Ronja ei suostunut pukemaan mekkoa, vaikka äiti yritti suostutella. Eelin poskilla valuu kyyneleitä kun arkku lasketaan ja ihmettelen syytä. Ihan kuin isä olisi ollut hyväkin ihminen, jonka kuolemaa pitää surra. Äitikin itkee. Äiti ei tosin tiedä totuutta. Kukaan ei oo kertonut.

Ronja ei itke. Ronja osaa sulkea tunteensa, tai sitten niitä ei ole ollenkaan. Ronjan lyhyet hiukset ovat sekaisin, sen toinen käsi on Eelin kädessä. Mä seison äidin vieressä. Äiti tuijottaa arkkua ilmeettömänä. Se puristaa mun kättä. Mäkin tuijotan arkkua. Oon vihainen ja iloinen. Suru ei oo tunne, joka sopisi tilanteeseen.

Näprään mustan mekkoni helmaa. Juuri siinä helman alla on mustelma. Se on enää väriltään haalean keltainen, mutta se on viimeinen mustelma, jonka isä ikinä on aiheuttanut mulle. Isällä oli karheat sormet. Kerran, kun mä olin kahdeksan ja varastin palan suklaata keittiöstä, isä tarttui niillä sormilla mun käsivarsiin ja ravisteli ja huusi ja kiroili mulle. Mutta se oli vasta alkua.

🌸

Eelin ääni säröilee, kun se lukee paperista puhettaan seurakuntakeskuksen puhujanpöntön takana. Eeli oli aina ollut se isän lemppari, kultapoika, ainoa poika. Silti Eelikään ei säästynyt isältä.

Puhe ei kuulosta pikkuveljen kirjottamalta. Kun mä kuuntelen Eelin pehmeää ääntä, mä kuulen äidin terävät ässät ja ärrät. Mä kuulen äidin ajatukset Eelin äänestä. Sen, kuinka äiti palvo isää, ois tehny mitä vaan sen takia. Äiti valuttaa muutaman vesitipan silmäkulmistaan. Sen ripsiväri on ihan levinny, mitä se vihaa. Äiti on tosi turhamainen ihminen. Sillä pitää olla aina hiukset kunnossa, täydelliset vaatteet päällä, naamassa purkki meikkivoidetta peittämässä ryppyjä. Äiti ei ikinä hymyile. Se ei oo sellanen ihminen, joka näyttää tunteensa tosi helposti. Tässä tapauksessa Ronja on samanlainen ku äiti.

Äiti ois halunnu mun laulavan, mä en. Sen sijaan Ronja laulaa. Sillä on kirkas lauluääni ja se laulaa Niin kaunis on maata ääni välillä särkyen, kun Eeva-täti soittaa pianoa.

Myöhemmin Eeva tulee mun luokse.

"Jessi kulta, jos nää haluut puhua kenellekään, niin muista, että mää oon aina täällä. Tää on varmasti raskasta aikaa. Kyllä se on mullekin, olihan Jari sentään mun veli, mutta tää on varmasti kaikkein vaikeinta teille lapsille", Eeva pälättää. Sekin itkee vähän.

Paskat tää mitään raskasta aikaa on. Mun elämän paras osa on just alkanu.

🌸

Hautajaisten jälkeen me suunnataan kotiin. Äiti sulkeutuu omaan huoneeseensa, luultavasti itkemään. Ronja ja Eeli istuu sohvalle. Ronjan poskilla valuu nyt kyyneliä.

"Isä ei ansaitse sun itkua", mä tokaisen siskolleni.

Ronja kohottaa päätään ja katsoo muhun päin.

"Se oli silti meidän isä. Se oli paska isä ja ihminen, mutta silti", Ronja vastaa.

"Mää lähen Katille", Ronja jatkaa. Kati on Ronjan paras kaveri. Se on Ronjan tukipilari, Ronja melkein asuu Katin luona.

Kun Ronja on lähteny, Eeli kääntyy mua kohti. Se näyttää oikeesti surulliselta.

"Ekkö nää oo ollenkaan surullinen? " Eeli kysyy.