Can You Hold Me |Finnish|

Hukutaan hetkeen

Seisoin pilvilinnan korkeimmassa tornissa. Sieltä saatoin nähdä alas maahan, joka tuntui kilometrien takaiselta. Taivaan ja betonisen maan välillä oli yksi hutera askel. Kuulin huutoa ja sireenien kimeää vinguntaa. Oli ihme, että kuulin ylipäätänsä mitään. Pääni sisällä pirullinen ääni kiljui yhä kovemmin ja kovemmin.

"Hyppää pelkuri! Lopeta tämä jo."
Tuo ääni, joka oli räyhännyt ja paukuttanut pääni sisällä mutkikkaissa aivosoluissa oli voittanut. Se ääni kuulosti aivan omaltani.

Minulla oli tasan 13.54 sekuntia aikaa hypätä. Muuten poliisin vahvat kourat nappaisivat minut ja veisivät ties minne. Nuo 13.54 sekunti olivat elämäni pisimmät. Aika hidastui. Mietin äitiäni, joka rakasti neulomista. Mitä hän ajattelisi, kun saisi tietää, että hänen oma poikansa olisi kuollut.

Kirpaiseva totuus viilsi minua. Kukaan ei edes huomaisi poissaoloani.

Yksi asia, jota pelkäsin enemmän kuin kuolemaa - mitä jos epäonnistuisin? Että päivän lopuksi heräisin sairaalan pedistä.

"Troi?"

Jokainen kehoni lihas jännittyi. Tässä viileässä syyskuun ilmassa seisoi paras ystäväni, katselemassa epäuskoisesti, kuin ei olisi tunnistanut minua. Jokin riipaisi sydäntäni nähdessäni ystäväni kasvot, jotka olivat täynnä enemmän muistoja, kuin voisin koskaan selittää ja tunteita joita en voinut nimetä.

"Mennään kotiin, Troi." Hän ojensi kätensä minulle. Ei vetääkseen minua pois varmalta kuolemalta vaan tarjotakseen mahdollisuuden. Hetken ajan epäröin. Ääni sisälläni hiljeni. Käännyin. Aika hidastui. Katsoin ystäväni vihreisiin silmiin ja annoin kauneimman hymyn, jonka pystyin antamaan.

"Älä unohda mua, okei."

Sitten hyppäsin.

Sydämeni pysähtyi. En ollut enää rakennuksen katolla syöksymässä kohti kuolemaa. Oli sillan alla sateen taputtaessa tasaisesti kuraiseen veteen. Katselin epäuskoisesti ympärilleen.

"Maata Troille."

Katseeni singahti edessäni seisovaan sateen kastelemaan ystäväänsä - tai siis nuorempaan versioon. Sitten se välähti. Me olimme Dragonsky-sillan alapuolella. En ymmärtänyt mitään. Minun piti olla kuollut astumassa Tuonelan porteista sisään, ei täällä. Ei hänen kanssaan.

En koskaan ollut suosittu. En viihtynyt isoissa parvissa tai suurissa paikoissa. En edes ollut tähtioppilas koulussa joten ei ollut sattumaa, että juuri minä olin ollut Henry Vardenalin silmätikku. Muistin miten Henry jenginsä kärjessä oli toistanut samaa kaavaa jo kahden vuoden ajan. He huutelivat vaikka mitä elämän viisauksia ja sen jälkeen he tönivät minua. Usein se oli pelkää tönimistä, mutta huonon päivän kohdalla saattoin joutua nyrkkien puhutteluun. Tällä kertaa olin saanut tarpeekseen ja vedin Henryä leukaan. Olin ylpeä sillä hetkellä itsestäni, mutta tajusin nopeasti etten millään pärjäisi neljälle tyypille yksinäni.

Juoksin. En muista muuta, kuin sen että juoksin tietämättä minne. Kun viimein olin varma ettei Henry seuraisi minua, pysähdyin ja tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan missä olin. Taivas oli tumma. Kohta satoi. Minun täytyi etsiä suoja ja nopeasti. Kaiken tämän jälkeen taivaskin oli minua vastaan.

Muistoni keskeytyi, kun päin kasvojani lennähti tsunami.

"Kal!" Ärähdin vieressäni seisovalle blondille.

"Anteeksi, häiritsinkö prinsessan unelmointia?"

Kal Russel oli tyypillinen teinipoika, jonka perään kaikki tytöt kuolasivat. En voinut kiistää sitä, hän oli melko hyvännäköinen. Blondit hiukset jotka kaartuivat tämän taivaansinisten silmien eteen olisi saanut jokaisen olion avaamaan jalkansa ja vannovansa ikuista uskollisuutta hänelle, mutta en minä. Olin tuntenut Kalin jo ennen kuin olin avannut silmiäni. Äitimme ovat parhaat ystävät ja tekivät hyvää työtä sen eteen, että heidän lapsensa olisit myös. Kuitenkin viime aikoina olimme ajautuneet kauemmas toisistamme. Mitä tapahtui?

Tarkkailin virnistelevää ystävääni. Oli totta, että Kal oli kiltti, avulias, fiksu ja avoin, mutta tiesin, että hänen sisäinen kusipäänsä nukkui odottaen oikeaa hetkeä iskeä. Ilmeisesti tämä oli se hetki.

"Vitsi sä oot lapsellinen", tokaisin.

"Onneks en sentään tuollainen tiukkapipo kuten eräät." Kalilla oli tuo pirullinen hymy, joka ei tietänyt mitään hyvää. Tiesin, mitä oli tulossa, joten ennen kuin Kal ehti edes liikkua  vedin käteni veden alle ja heitin vesivyöryn suoraan blondin niskaan.

Hetken oli aivan hiljaista. Aloin hermostua. Hitaasti Kal kääntyi vaatteet likomärkinä ja pystyin näkemään kuinka paholaisen sarvet kasvoivat tämän päästä.

"Sä kadut tota." Se oli pelottavaa murinaa ja hetken jo kaduin pyhän veteni jättämistä kotiin .

"Epäilen sitä"

"Tää on sotaa, Troi!"

Hetken päästä olimme molemmat likomärkiä ja nauroimme tyhmille asioille. Sillä hetkellä olin onnellinen, että olin elossa.

Hukutaan hetkeen ja tanssitaan sateessa

Noniin eka luku on valmis!! Tää oli tosi sekalainen, mut parantuu ajan myötä. Kiitos kun luit:)