, haaveilin tyhjin silmin

LINTU

Ahdistus on sietämätöntä. On kuin rintakehääni puristettaisiin höyläpenkissä samaan aikaan sekä sisältä että ulkoa solujen pitäessä massiivista pingisottelua rintalastani takana. Joskus mietin, olenko nukkuessani nielaissut linnun, joka nyt yrittää epätoivoisesti räpytellä tietään vapauteen luisesta, verisestä häkistään. Toisinaan haluaisin auttaa sitä, avata häkin ovet, antaa sen lentää pois. Vakuuttelen itselleni, että tekisin sen rakkaudesta lintuun.

Ihme, etteivät muut kuule sitä. Jossain täytyy palaa, jossain alapuolella. Lintu on seonnut - se takoo häkin seiniä taukoamatta, epätasaisesti, yrittäen päästä korkeammalle ja korkeammalle, mutta katto tulee vastaan. Liekit nuolevat sen pyrstösulkia roihahtaen, haluten lisää. Äänettömien huutojen saattelemana lintu peittyy syövyttävään kuumuuteen. Hitaasti, hyvin hitaasti, se lyyhistyy häkin pohjalle. Käperryn kasaan ja itken, mutta on liian myöhäistä. Mustuneita luita on mahdoton erottaa linnun sisarten jäännöksistä.

Tehdasmainen halli on kylmä, harmaa, täysin eloton. Puolensataa kasvotonta opiskelijaa istuu kivettyneinä kuuntelemassa liitutauluun maastoutuvaa professoria. Kääriydyn tiukemmin villahuiviini hautoessani seuraavaa poikastani. Jälleen yksi lintu, joka herää tähän mielikuvituksettomaan maahan, turruttavaan todellisuuteen. Nostan katseeni ylös ja kuvittelen, kuinka ilmastointikanavista työntyy köynnöksiä, kymmenittäin köynnöksiä. Vilkaisen käsienpesuallasta. Hana napsahtaa auki, lavuaari tulvii ja vesiputouksen alle muodostuu syvänsininen järvi. Vesirajasta nousee hitaasti ruokoja, jotka piirittävät luennoitsijan.

Katto on alkanut vuotamaan, sillä päähäni tipahtelee kylmiä helmiä. Sadekuuro huuhtoo pulpettitasangon yli herättäen muutaman opiskelijoista. Hätääntyneinä he kompuroivat pöytien päälle, juuri ajoissa, sillä vesi on herättänyt myös maan. Harmaasta kivestä puskee ensin heinää ja pieniä, värikkäitä kasveja, sitten puun taimia, juurakkoja ja lopulta valtavia tammia. Paikoilleen jääneet opiskelijat katoavat puiden runkojen sisään.

Jo valmiiksi läpimärkänä sadekuurosta kahlaan metsän läpi kohti vesiputouksen juurella sijaitsevaa järveä. Astun lämpimään veteen, suljen silmät ja annan syvyyksien vetää minua puoleensa. Nyt turvassa pimeydessä, riisun huivini ja avaan lintuhäkkini. Vesi hyökyy sisään huuhtoen pois nokijäljet, haudaten haaveiden tuhkat syvälle järven pohjaan. Yhä kytenyt tuli sammuu vastentahtoisesti. Autan linnunpoikasen ulos häkistä ja työnnän sen kohti pintaa. Jatkan vajoamista kohti pohjattoman järven pohjaa. Kun vihdoin osun hiekkaan, käyn makuulle ja annan veden painon sulkea minut syvään uneen.