Turina Vihko

Junalippu

Mä haluun kertoo sulle yhen tärkeän jutun ystävistä ja kuinka niistä pidetään huolta. Se et sun ystävä muuttaa toiselle puolelle maailmaa ei tarkota että teidän ystävyys päätty siihen. Vaikka te ette voisi jutella puhelimilla, ei tarkoita että sä unohdat hänet. Jos sä tuut muistamaan sen henkilön viimeisille elinvuosille saakka, niin olen varma että se sun ystäväkin muistaa. Se mikä sai mut kirjottamaan tätä juttua on varsin simppeli, mä en ite tajunnu pitää mun ystävästä huolta. Mäpä kerron sen teille:

  mä tunsin sellaisen iloisen pojan nimeltä Jimin. Meijän ensimmäinen kohtaaminen tapahtui eskarissa kun sulloin tämän pöksyihin perhosen, sillä luulin tätä toiseksi tyypiksi. Ongelmiihan siitä jouduttiin, niin kuin mulle on tapana käydä. Itku kurkussa menin pyytämään pojalta anteeksi ja anteeksi sainki. Heti seuraavana päivänä äitini patisti minut leikkimään Jiminin kanssa, koska se olisi oikea anteeksi pyyntö. Leikimme sen jälkeen lähes joka päivä. Monet kiusasivat jiminiä ja minä olin aina puolustamassa jiminiä. No turpaanhan sen takia yleensä tulikin. Joskus löysin jiminin itkemästä jossain nurkassa ja joka kerta menin lohduttamaan, oli meillä ollut joku riita tai ei. Nelosluokkaan asti menii samaa rataa mitä tarhassa, mutta vitosella kun meijän luokalle tuli uus oppilas, joka rupes kiusaan jiminiä kahta pahemmin mitä muut oli koskaan tehnyt. Jimin varmisti minulta joka aamu tulenko kouluun. Jos en niin ei hänkään tullut. Ei jimin uskaltanut. Vietimme aikaa lähinnä kahdestaan. Koettiin kaikki yhessä. Jos joskus istuin terkkaria odotellen, kun olin saanut turpaan, niin Jimin tuli joka kerta mun viereen odottamaan. Ja niin tuli ylä aste. Kaikki meni aluksi ihan hyvin, kunnes se samainen jiminin kiusaaja alkoi levittää meistä kadesta ties mitä juttuja, ja suurin osa oli luokkaa että me seurustelisimme ja olisimme tehneet...no sitä tiiät kyllä. Ei se nykyään olis ees mitenkään paha juttu, mutta meidän koulussa homous oli aika iso tabu ja sitä pidettiin mielisairautena. Meille huudeltiin ja minuakin ruvettiin osittain kiusaamaan, mutta en antanut sen lannistaa minua. Jimin oli tosi herkkä itkemään ja vähintään joka viikko mun piti odotella jiminiä kun tämä itkee vessassa. Kahdestaan kun olimme jimin oli hymyileväinen ja nauravainen. Mutta sitten tapahtui jotain. Seiskan puol välissä jimin lakkas käymästä syömässä. Joka kerta hän vastasi samallalailla"mul ei oo nälkä" tai "mä söin ison aamupalan" . Ajattelin että se olisi joku ohi menevä juttu. Mutta jiminin kunto huononi ja tämä valitti monesti väsymystä ja kuinka häntä palelee koko ajan. Tämän vaatteet näytti valtavilta tämän yllään. Aloin huolestua ja yritin selvittää mikä tällä olisi. Kasin loppu puolella koulun liikunta tunnilla Jimin valitteli huonoa oloa ja sitä kuinka häntä pyörryttäisi. Alku lämmittelyn jälkeen hän pöyrtyi minua vasten. Vein hänet koulu terkkarille josta hänet kiikutettiin varalta sairaalaan. Siellä mä sitten pillitin jiminin sänkyä vasten. Se oli kait oli herränny ja huomannu mun itkun ja kuullut kun mä vikisin jotain että mä en anna maailman viedä jiminii multa. Sit se havahtu ja alko vihdoin syödä. Aluksi vain vähän mutta hiljaa hyvä tulee tai jotain sinnepäin. Mut kerran yks ilta ysiluokan lopussa mä sain jiminiltä puhelun. " moi tae pääsisitkö meille nytten?" Hän kysyi. " en mä nytten, ku pitäis tehä läksykä" vastasin vaikka todellisuudessa en olisi jaksanut raahautua sinne. " mut tae tää on tärkeetä" hän yritti. " joo joo, kerro sitten huomenna koulussa" sanoin ja suljin puhelimen. Seuraavana aamuna kun tulin kouluun en nähnyt jiminiä koko päivänä. " hei ope missä jimin on?" Kysyn kotiluokkamme opettajalta " etkö tiennyt että jimin muuttaa tänään Busaniin?" Hän vastaa " juna lähtee kai neljältä" hän jatkoi. Purskahdin itkuun ja juoksin luokasta ulos. Lähdin juoksemaan täyttävautia juna-asemalle vaikka sinne menee pyörälläkin tunti aikaa. Saavuin juna-asemalle liian myöhään. Jiminin juna ehti juuri lähteä. Lysähdin maahan jalat ihan maitohapoilla ja aloin vain itkeä. Siitä on nytten jonkun aikaa, sillä nyt olen 22-vuotias, enkä ole saanut jiminiin mitään yhteyttä.

Sammutan läppärini tallennettua kirjoituksen sille. Istun kahvilassa ja painan pääni pöytään. Pelkkä jiminin ajatteleminen saa minut itkemään, en silti voisi ruveta itkemään jossain kahvilassa. " he-hei olisiko tässä vapaata" kuulen heiveröisen äänen sanovan. Ääni on liianki tuttu. Nostan katseeni pöydästä ja näen jiminin katselevan minua hymyilen " jimin!" Parahdan ja ryntään halaamaan häntä. Hän vastaa halaukseen ja antaa minun itkeä tämän takkia vasten. " onks nää osat nyt vaihtunut" hän naurahtaa iloisesti " haista paska" mutisen tämän takkia vasten. En suostu päästämään pojasta irti. " shh tae älä itke, mä oon tässä enkä oo lähössä tästä mihinkään"

Jee sain tänne nyt yhen tarinan *däb* hyvä minä woopwoop!
Lel tää oli joku vuuen vanha tarina jonka kekkin just jollain automatkalla...
Toivottavasti ees yks tyyppi tykkäis tästä c:

Moro, nähdään taas joskus ehkä

❤: Pörrö