Eksoplaneetta Bee

12 2 0
                                    

Vedin vielä avaruuspuvun kypärän päähäni ja kiinnitin sen tiukasti, vaikka sukkulani kertoikin että planeetalla oli tarpeeksi happea, jotta voisin hengittää ilman suojavarusteita.

Tunsin oloni puoli kuolleeksi ennen kun astuin ulos väliaikaisesta yksinäisestä kodistani, avaruussukkulasta. Olin ollut yksikseni hyvin kauan, enkä tiennyt enää mikä vuosi nyt on, sillä olin menettänyt yhteyden maahan jonkin aikaa sitten.

Vedin henkeä peläten lähitulevaisuutta ja ruuvasin sukkulan oven auki. Portti pois sukkulasta avautui ja sain nähdä kauniin planeetan, jolla ei näillänäkymin ollut elämää. Siellä oli hyvin rauhallista, ja tajusin että täällä oli painovoimaa.

Hyppäsin pehmeälle vihertävälle ja kostealle ruohikolle kuunnellen sadepisaroiden rikkomaa hiljaisuutta. Askeleeni olivat kevyitä ja lennokkaita kävellessäni kauemas pääsylipustani kotiin kun suuntasin tutkimaan planeettaa.

Tovin kuluttua päätin, että uskaltaisin ottaa kypäräni pois. Huokaisin syvään, sillä tämä saattoi olla viimeinen hetki elävienkirjoissa, mutta en välttämättä muutenkaaan selviäisi kotiin asti, joten päätin vetäistä kypärän päästäni. Hetken pelkäsin pääni räjähtävän hapenpuutteen johdosta tai muuttuvani siniseksi ja kaatuvani nurmelle, mutta mitään ei tapahtunut.

Pystyin hengittämään raikasta kukantuoksuista ilmaa ja katselemaan ympärilleni. Liilanvivahteinen taivas näytti kauniilta ja toi etäisesti mieleen valoisan hetken auringonlaskun jälkeen maan päällä. Tuntui ihanalta muistella kotia, mutta samalla huomasin yksinäisen kyyneleen vierähtäneen poskelleni ajatellessani kaikkea minkä olen jättänyt 1400 valovuoden päähän taakseni. Tunsin kaihoa, suurta koti-ikävää tuijotellessani kauas eteenpäin.

Hetken päästä tunsin itseni lyyhistyvän maahan vuolaiden kyynelvirtojen valuessa poskillani. Halusin kotiin, sinne missä kaikki oli tutun turvallista. Kaipasin perhettäni ja ystäviäni, kirjastoa ja lempi kahvilaani, pitkiä iltoja lukiessani kokeisiin ja koko maapalloa.

Repäisin hanskani pois käsistäni ja sekoitin sormeni kosteaan nurmikkoon, se tuntui tutulta. Hiljalleen nousin takaisin pystyyn keräten itseäni uudelleen, en voinut luovuttaa enää. En kun olin jo täällä. Niinpä pyyhin puolikuivat kyyneleet poskiltani ja nielaisin, kunpa minulla olisi joku jolle puhua.

"Kuu on kuin minä. Yksinäinen, kaikki astronautit jotka tulevat lähtevät nopeasti" kuiskaan särkyneellä hieman painuneella äänellä tyhjälle maailmankaikkeudelle.

————————————————————————

Mua itteä ahistaa avaruus todella paljon, mutta tätä oli tosi kiehtova kirjoittaa <3

You've reached the end of published parts.

⏰ Last updated: May 15, 2019 ⏰

Add this story to your Library to get notified about new parts!

Puolen kahdentoistaWhere stories live. Discover now