Itsemurhapäiväkirja 1

Aluksi sitä ei huomaa. Ainakaan itse en huomannut. Heräsin vain yhtäkkiä siihen kun mikään ei enää tuntunutkaan miltään. Asiat joista pidin eivät tuntuneet miltään.
Kun tuli koulusta kotiin oli helppo vain mennä tietokoneen ääreen, omaan kuplaansa.
Onko tyhjyyden tunne edes tunne? Miten sen selittää, jos joku kysyy että "Miltä sinusta tuntuu ja tahdotko puhua?" Onko se törkeää jos siihen vastaa "Ei tunnu miltään" tai "Normaalisti". Yleensä olen ainakin saanut heti sellaisen olon että henkilö olisi turhautunut samantien, vaikkei ole ollut todellakaan tarkoitus saada heitä turhautuneeksi tai pahoittaa heidän oloa.
Mistä tyhjyyden olo oikein edes tulee?
Mistä tämä kaikki alkoi?
...Miksi juuri minä?
Miksi minä olen jatkuvasti satutettu ja joudun yksin nuolemaan haavani? Vaikka aina olen apua tarjonnut, niin silti jostain syystä oletin sitä tulevan takaisin, jota kumminkaan koskaan ei tullut.

Kuinka monta kertaa itkin yksin huoneessani oloa, joka ei helpottanut, lohtua jota en saanut, ihmisiä jotka ei ymmärtänyt, vanhempia jotka ei välittänyt.
Olin... yksin. 
Kukaan ei tullut tarjoamaan apua, kunnes olin jo niin syvällä omissa ajatuksissa, että oli jo liian myöhäistä.
Tunteista puhuminen oli jo mahdotonta, kun omat tunteensa oli yrittänyt parhaansa mukaan tappaa ja tukahduttaa, makasi vain pelkkä kuori jäljellä, tuijottaen kattoa tunti tunnin perään.

Koulussa käyminen, mahdotonta. Ruokalassa käyminen täysin mahdotonta. Mielummin oli vähän nälkäinen, kun kävi ihmislauman seassa syömässä, ei sillä että ruoka olisi ollut pahaa, varmasti todella hyvää olisikin ollut, mutta kun ne ihmiset.
Jotka ei ymmärtäneet, jotka ei halunneet ymmärtää. He vain tuijottivat.

Sen kerran kun kävi syömässä, asiasta tehtiin, niin iso numero kun oli mennyt syömään että sinne se ruokahalu sitten meni.

Halu elää oli miltein mitätön, ainoa asia minkä takia oli vielä hengissä oli äiti.
''En halua tuottaa äidilleni pettymystä'', ''En halua että äitini löytäisi minua sellaisena'', ''Äitini ei kestäisi sitä'' hoin itselleni päivä päivältä. 
Kyllähän hän koitti auttaa, mutta hän ei ymmärrä että niin järkyttävässä olo tilassa, kun vain haluaa painaa päänsä tyynyyn ja hukkua sinne, ei tee mieli mennä lenkille, nähdä kavereita (jos niitä edes sellaisiksi pystyi kutsumaan), tai etsiä harrastusta.

Sitä vain oli. 
Koitti hengittää.
Hengitti.
Pidätti hengitystä.
Hengitti uudelleen.

Koira nukkui usein vierelläni, ne tieten aistivat että nyt ei ole kaikki kunnossa ja koitti parhaansa mukaan auttaa. Olemalla vieressä. 
Ja se auttoi, kun selitin hänelle miten paskaa elämä on, miten mikään ei onnistu ja on turha mitään yrittää, kun se ei onnistu ja miten omalla elämällä ei ole tarkoitusta.
Ja siinä hän makasi, lempeillä silmillään tuijottaen, kuin ymmärtäisi kaiken. 

Jos sinulla joka luet tätä tekstiä on samanlaisia tuntemuksia, ahdistusta tai masennusta kannattaa hakea apua siihen, sitä on saatavilla!