Survive • Jikook • Finnish

8.

Seuraavaan aamuun herätessäni toivoin yhä, että se kaikki olisi ollut vain pahanlaatuinen painajainen. Etten olisi oikeasti taistellut ihmisiä syöviä otuksia vastaan. Kerrankin toivoin herääväni tavalliseen aamuun, jolloin olisin voinut keskittyä mitä yksinkertaisimpiin arjen asioihin. Esimerkiksi ostoslistaan, läksyihin tai siivoamiseen. Mikä tahansa niistä olisi ollut pienempi taakka kantaa kuin leviävä epidemia, joka oli häätämässä minut omasta kodistani. Kyseinen epidemia olisi voinut hyvin levitä pandemiaksi, mikä teki siitä entistäkin pelottavampaa. Se tuntui sillä hetkellä epätodelliselta, mutta jos joku suurempi tahto ei todella ollut saamassa tilannetta hallintaan, tartunta olisi varmasti vauhdilla valmis leviämään mertenkin yli.

Eilen en vielä uskonut, että minun pitäisi todella lähteä. Jungkook sai minut kuitenkin tajuamaan, ettei ollut enää olemassa sitä vaihtoehtoa, että olisin jäänyt Busaniin. Jos tartunta levisi noinkin nopeasti, olisi ollut vain ajan kysymys, ennen kuin se olisi saartanut meidätkin. Juuri siksi vaihdoinkin kantaani. En tahtonut muuttua sellaiseksi olioksi, joka sai minunkin niskavillani nousemaan pystyyn. Sitäkin kivuliaampaa olisi ollut menettää paras ystäväni kyseiselle virukselle. Ainoa vaihtoehto oli siis lähteä, jättää kaikki taakse.

"Meidän pitää käydä vielä kahvilalla, kaikki mitä tarvitsen on siellä", se eilen meitä seurannut tyttö tokaisi nojatuolilta, kun olin päässyt lopulta olohuoneeseen.

"Onko se muka turvallista? Meidäthän voidaan helposti saartaa", sanoin vastahakoisesti, siirtäen katseeni Jungkookiin. Hän istui sohvapöydän äärellä, yritti mittailla kartasta minne meidän kannatti pian suunnata.

"En usko, että siitä haittaakaan on. Jos siellä on niitä, mitä liekään, helppohan ne on surmata", Jungkook vastasi paikaltaan, kohauttaen olkiaan. Hän vaikutti paljon minua rauhallisemmalta, vaikka puhui juuri entisten ihmisten tappamisesta. Ehkä se ei tuntunut hänellä missään, mutta jos minun olisi pitänyt käyttää voimaotteita, olin varma, että se ei olisi ollut niin yksinkertaista. Ehkä Jungkook ei tosiaan nähnyt niitä olioina, jotka olivat jossain vaiheessa olleet eläviä ihmisiä. Nyt ne olivat täysin päinvastaisia otuksia, joista oli imetty kaikki inhimillisyys pois.

"Hyvä, jos meillä on kaikki mukana, sittenhän me voidaan tästä lähteä", tyttö ilmoitti, nousi paikaltaan ja lähti kävelemään kohti etuovea.

"Odota, mikä sun nimi on? Et kertonut", kysyin aidosti kiinnostuneena. Hän ei selvästi ollut kotoisin täältä päin, sillä hänen piirteensä eivät näyttäneet tyypillisen korealaisen piirteiltä. En myöskään muistanut, että hänellä olisi ollut nimilappua kiinni paidassaan, kun olimme kahvilassa. Se oli siis jäänyt minulle mysteeriksi. Hänen ihonsa näytti auringon suutelemalta, kuin hän olisi viettänyt viikkoja sen alla. Hänen hiuksensa olivat pähkinänruskeat, korkkiruuvikiharat. Silmien väri muistutti viskipullon läpi välkähteleviä auringonsäteitä. Hänen nenänsä päällä oli muutama pisama.

"Charli, Australiasta vaihto-oppilaana kolmatta kuukautta", hän hymähti pilkallisesti, kuin viitaten eilisen tapahtumiin. Pakko myöntää itsekin, jos menisin vaihto-oppilaaksi jonnekin, ihmisiä syövät oliot eivät olisi ensimmäinen asia, jota odottaisin opiskelureissultani.

"Hauska tutustua, mä olen Jimin", esittelin itseni, ja vastasin hänen hymyynsä omallani. Jungkook huikkasi myös oman nimensä samalla, kun rempoi kenkää jalkaansa. Menin hänen perässään eteiseen, puin takin ja kengät ylleni, ja vilkaisin vielä viimeisen kerran taakseni. Se olisi luultavasti viimeinen kerta, kun enää astuisin sinne, ajattelin. En ollut niinkään kiintynyt asuinpaikkaani, mutta olihan se silti hieman alakuloista jättää paikka, joka piti niin paljon muistoja sisällään. Kaikki ne elokuvaillat, yökylät ja opiskelutuokiot merkitsivät minulla nyt entistäkin enemmän. Ne tuntuivat sillä hetkellä pelottavan kaukaisilta tapahtumilta, vaikka niistä ei ollutkaan kulunut ikuisuus. En vain ollut vielä valmis luopumaan niistä.

Charli pakkasi itsensä takapenkille samalla, kun minä asetuin istumaan etupenkille Jungkookin kanssa. Asetin reppuni lattialle jalkojeni viereen, vedin turvavyöni kiinni ja nojasin vasten selkänojaa. Jungkook käynnisti autonsa, laittoi radion päälle ja lähti liikkeelle. Kuuntelimme ympärillämme soivaa musiikkia hiljaisuudessa, jokainen keskittynyt omiin ajatuksiinsa.

"Aijotko hakea omia kamppeita sun kämpältä?" kysyin lopulta, vilkaisten Jungkookia. Hän kääntyi risteyksestä vasemmalle, tarkkaillen ympärillään olevaa naapurustoa silmät tarkkana.

"Käydään ensin kahvilassa, se on lähempänä", hän ilmoitti lyhyesti, suoden minulle pikaisen katseen. Nyökkäsin, vaikkei hän sitä huomannutkaan. Huomasin hänen puhuvan vähemmän kuin yleensä, mutta ehkä se johtui vain Charlin läsnäolosta. Emme yleensä jakaneet ajatuksiamme muiden kuullen, sillä se tuntui jotenkin epämukavalta, kun joku jonka kanssa emme olleet läheisimpiä ystäviä, kuuli keskustelumme. Olin kuitenkin varma, että jos tuo samainen tyttö pysyisi seurassamme vielä jonkin aikaa enemmän, oppisimme tuntemaan hänet paremmin. Hän vaikutti mukavalta, ja olin aina iloinen uusiin ihmisiin tutustumisesta. Yleensä kun asiat menivät sillä tavalla, että mokasin koko ystävystymisrituaalin. Sanoin aina jotain väärää, tai vaikutin muuten vain omituiselta. Ehkä minulla ei juuri sen takia ollutkaan Jungkookin lisäksi monia kovinkaan läheisiä ystäviä.

Naapurusto vaikutti rauhalliselta, ainakin vielä, kun ajoimme sitä pitkin. Pääsimme kahvilalle hetkessä, enkä voinut olla huomaamatta kuinka eilen siellä olleet ruumiit olivat nyt poissa. Kukaan tuskin noukki niitä pois kaduilta, joten ainoa järkevä (tai vähemmän järkevä) selitys oli se, että ne nousivat kuolleista ja lähtivät nälkäisinä metsästämään itselleen syötävää. Otukset todella muistuttivat zombeja, joten se kävi jollakin tavalla kyseiseen kuvioon. Se oli ainoa asia, jonka olin oppinut niistä Jungkookin katsomista elokuvista, joissa maailma loppuu hirvittävään zombipandemiaan.

Charli lähti kiireellä pakkaamaan tavaroitaan samalla, kun me kaksi odottelimme vielä Jungkookin autossa. Katselimme molemmat ikkunasta ulos, antaen musiikin puhua puolestamme. Minulla olisi ollut varmasti miljoona sanaa sanottavana, mutta jostain syystä en saanut muodotettua niistä yhtäkään järkevää lausetta sanottavaksi. Niin tapahtui vain harvoin, mutta nyt oli yksi niistä hetkistä. Olisin yleensä nauttinut meidän välisestämme hiljaisuudesta, joka puhui joskus enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tällä hetkellä se tuntui suorastaan sietämättömältä. Odotin kuitenki kärsivällisesti, kunnes kuulin tutun äänen puhuvan.

"Mä tiedän mitä sä ajattelet, olin täysin väärässä, kun vakuuttelin että kaikki tulee olemaan kunnossa. Mutta mä voin vaikuuttaa, että mä teen kaikkeni, että sä pysyt turvassa", Jungkook sanoi hiljaa, nostaen harhailevan katseensa nyt minuun. Se sai sydämeni sykähtämään monissa eri väreissä, enkä oikeastaan tiennyt tarkkaa syytä miksi. Ehkä olin vain otettu, että joku oli niin päättäväinen minun suojeluni suhteen. Enhän minä ollut mitään erityistä. Vain Jimin.

"Mäkin teen kaikkeni, että sä pysyt turvassa", vakuutin, hymyillen hänelle. En ehtinyt sanoa sen enempää, vaikka minulla olisi ollut kyllä sanottavaa, sillä auton takaa kuului kovaääninen kolahdus. Huomiomme kiinnittyi jakamattomasti siihen, ja Jungkook lähti välittömästi tarkistamaan, mistä se tuli. Huomasin hänen kädessään keittiöveitsen, jonka hän luultavasti oli ottanut mukaansa minun asunnoltani.

Seurasin parasta ystävääni, ja varoen astelin kohti auton takaosaa. Tapasin Jungkookin kummastuneen katseen, kun pääsin takakontin luokse, ja vasta silloin huomasin maahan sammuneen Yoongin, jonka kädessä oli hyvänkokoinen viinipullo. Toisessa kädessä lepäsi se samainen paistinpannu, jolla hän eilen paukautti yhtä kimppuumme hyökänneistä olioista.

"Miten se edes pääsi tänne asti yksinään?" Jungkook kysyi, kyykistyen sinihiuksisen pojan vierelle. Pudistelin vain päätäni, ja olin jo lähtemässä takaisin omalle paikalleni autossa, kun Charli asteli kahvilasta ja heitti vihreä-mustan rinkkansa auton takapenkille. Hän näytti yhtälailla huomaavan maassa makaavan työtoverinsa, sillä hän nosti toista kulmaansa ja läimäytti takaoven kiinni.

"Eiköhän me oteta se mukaan, käy sääliksi", hän totesi, asteli Yoongin luokse, ja Jungkookin avustuksella nosti hänet takapenkin vapaalle puolelle.

Sillä varustuksella lähdimme kohti Jungkookin asuntoa, haimme sieltä kaiken tarvittavan, ja sieltä lähdimme ajamaan kohti tuntematonta, tietämättöminä siitä, minne matkamme seuraavaksi ajautuisi.