Keijupolku:KUUKIVI

Luku 11-Pekko

Suutelin Samin kanssa auringon vasta noustessa. Se tuntui hyvältä. Oli pieni hetki jolloin pelkäsin salaisuuteni paljastuvan, mutta se meni pian ohi ja tuntui taas tavalliselta. Lopulta irrottauduin Samista ja katsoin häntä silmiin. Olin pitänyt niiden liekistä alusta asti.
"Sam.."Sanoin hiljaa, mutta hän hymyili ja pyysi minua olemaan hiljaa.
"Minä tiedän kyllä"Sam kuiskasi ja antoi minun pitää häntä syleilyssään. Seisoimme hetken hiljaa tosiimme kietoutuneina, kunnes rikoin hiljaisuuden taas:"Sam".
"Niin"Hän sanoi hiljaa katsoen minua suoraan sieluun. Se sai minut värähtämään.
"Mitä sinä näet unissasi"kysyin varovasti. Asia oli häirinnyt minua tapaamisestamme lähtien. Olin aistinut jonkin olevan vialla ja vasta jonkin suuremman viestitettyä sen minulle unissani olin ymmärtänyt, että kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.
"Sam vetäytyi vähän kauemmas, mutta vastasi silti:"Mitä tarkoitat?"
"Olen nähnyt viime aikoina unta pimeästä metsästä ja sinusta...tai siis"ääneni kävi hieman heikoksi, enkö itsekään ymmärtänyt sitä.
"Mitä minä teen unissasi, jos kerran siirä jaksta huolestua?"Sam kysyi hieman vaivaantuneen oloisena.
"Sinä vain leijut. Valkoisessa puvussa ja sinun ylläsi leijuu valo. Äärimmäisen kirkas valo, mutta minä en ole siellä"Selitin ääni täristen, sillä näin miten Sam oli valahtanut kalpeaksi aloitettuani..
"Jatka"hän pyysi ja viittoi käsillään omaan tuttuun tapaansa.
"Sinä sanot minulle aina vain sanat, jotka hieman pelottavat minua"myönsin
"Mitä minä sanon"Sam kuiskasi
" Jos haluaa saavuttaa pitää oppia luopumaan ja ajasta päästämään irti, sillä se ei kestä kauaakaan"Toistin sanatarkasti uneni sanoja, jotka olivat tämän pitkän saman unen toistumisen jälkeen syöpyneet mieleeni.
"Pekko. Minä pelkään, ettei se ole pelkkä uni"Sam vetäytyi minusta kokonaan ja istahti sängylleen. Olin hämmentynyt. Ei tämän näin pitänyt mennä. Olin olettanut hänen vain ohittavan typerät ajatukseni kädenheilautuksella, koska peikkojen taikavoimallisesta vahvuudesta huolimatta en pystynyt millään tasolla ennustamaan tulevaisuutta.

Sam varmaankin huomasi hämmennykseni, koska alkoi taas puhua:"Minäkin nään unia"
"Millaisia"kysyin
"Saman tyylisiä"Sam sanoi, eikä halunnut selvästikään jatkaa.
"Ehkä ne ovat vain unia"yritin lohduttaa, samalla, kun halusin lyödä itseäni, koska olin pilannut hetkemme.
"Älä välitä"Sam sanoi aivan, kuin lukien ajatuksiani:"Tämä kaikki on minun syytäni"
"Mikä kaikki?"olin aivan sekaisin.
"Kaikki"Sam sanoi ja nosti katseensa minuun vain, jotta huomaisin liekkien muuttuneen pelottavan sinisiksi.

***
Oli kulunut jo viikko minun ja Samin välisestä "hetkestä". Sam oli entisestään alkanut viihtyä omissa oloissaan, joka sai minut huolestumaan. Tämä uusi tilanne oli kaikin puolin häiritsevää, koska alunperinhän Sam oli tehnyt aloitteen enkä tiennyt miten mikään tulisi etenemään tästä.

Samalla, kun ajattelin Samia putsasin likaisia kenkiäni, jotka olivat kuluneet jo miltei puhki kävelystämme tänne.

Olimme muutamien päivien aikana liikkuneet metsän läpi ja saapuneet avaralle alueelle, jossa oli lähinnä kolkosti kiviä, kitukasvuisia puita ja kaukana siinsivät suuret vuoret. En ollut varma minne olimme matkalla, mutta oletin jonkun tietävän. Kuljimme paraikaa suuren joen vartta ja olimme juuri leiriytymässä yön ajaksi.

Nousin lopultakin seisomaan ja kävelin ympärilläni kohoavan leirin läpi kohti Samin telttaa. Pysähdyin kuitenkin jo puoleen väliin matkaa. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. En halunnut sanoa enää mitään, koska pelkäsin tunteiden luoman heikkouden paljastavan minut. Ja se oli viimeinen asia mitä halusin. Olin aina ollut vahva ja olin päättänyt olla sitä nytkin. En antaisi ajatusten häirit minua enää. Käännyin kannoillani ja sisälläni kuohuvasta merestä huolimatta en edes vilkaissut olkani yli.