Istun yksin pellolla, tätä minä olen kaivannut, rauhaa. Tulin yksin jollekkin pellolle joka sijaitsee keskellä ei mitään. Olen ollut ihan puhki kaikesta tapahtuneesta ja muutenkin on ollut erittäin rankkaa.
Mietin kaikkea elämästä, miksi ihmisten pitää olla niin- miten sen nyt sanoisi. Miksi kaikkien pitää olla niin Ilkeitä? Tai muutenkin ärsyttäviä, en halua nähdä kenenkään naamaa tällä hetkellä. Voisin vaikka jäädä asumaan jonnekin keskelle ei mitään eikä tarvitsisi nähdä ketään. Okei no ehkä lähimpiäni joskus, mutta kuitenkin. Tuntuu kuin minulta puuttuisi jotain, ei siis mitään fyysistä, vain henkistä. En halua olla muiden luona, mutta en kuitenkaan haluaisi olla yksin. Tai no sinäänsä sitähän minä haluan.
Miksi olen tällaisessa elämäntilanteessa?
Yksinäisyys, Asia jota rakastan mutta vihaan samaa aikaa. Kunpa vain voisi kadota jonnekkin. En tarkoita kuolemista, sillä minähän pelkään kuolemista. Enkä muutenkaan kuolla halua. Haluan vain, en edes tiedä.
Elämä on hankalaa, mutta ainahan olen pärjännyt kaikesta, yksin. En minä kenenkään apua tarvitse.
Miksi elämme? Mitä eläminen on? Elämmekö edes me? Vai onko tämä vain jotain unta?
Kysymyksiä olisi vaikkapa kuinka monta, mutta vastauksia ei niinkään montaa.
Katselen tummia pilviä yläpuolellani, ne näyttävät uhkaavalta. Luultavasti ukkosmyrsky, tai niin ainakin säätiedotteessa sanottiin tulevan tänä iltana.
Ei mene hetkeäkään kun tunnen visapisaroiden valuvan hiuksiani pitkin kasvoilleni. Nautin ukkosesta, ja siitä kuinka se vain jyllää menemään. Luonto on ihmeellinen. Kunpa vain voisin olla lintu ja lentää vapaasti ilman huolia, tai no voihan tulla joku saaliseläin syömään. Mutta niin se luonto toimii.
Olen istunut tällä pellolla ainakin tunnin, Jalkani ovat mudassa vaikka istunkin jonkun kiven päällä jonka raahasin tänne tultuani. Olen läpimärkä, mutta en jaksa välittää. Rakastan tätä tunnetta kun voi vain olla, eikä ole mitään huolia. Taikka onhan niitä montakin, mutta niistä ei tarvitse huolehtia nyt. Ajattelinko minä juuri tuon? En ole ikinä voinut jättää huoliani sivuun ja vain olla. Uusi kokemus tämäkin.
Myrsky vain yltyyja yltyy, ja minä olen keskellä peltoa istumassa läpimärkänä nollaamassa ajatuksiani. Muut viettävät aikaa ystävien, ja perheen kanssa tai tekee jotain muuta kivaa. En ole sitä tyyppiä.
Katsoisin vain tuota tummaa taivasta jos pystyisin, silmäni varmaan särkyisivät sadepisaroista, jotka satavat kuin viimeistä päivää, eikö loppua näytä tulevan.
Näytän varmaan kauhealta, vaikka kyllähän minä muutenkin kauhealta näytän, ei se mikään yllätys minulle ole.
Vilustun varmaan täällä ulkona, mutta no sepä ei minua paljoa kiinnosta. Kaivan puhelimeni taskustani, mutta sitten muistan sen että jätin se kotiin. Sillä en jaksanut enää sitäkään, mitäköhän minä jaksaisin enään? Nähtävästi elää jaksan kuitenkin. Haluan kuitenkin hyödyntää tämän mahdollisuuden, enkä vain heittää sitä menemään. Vaikka puoli vuotta sitten olin täysin eri mieltä.
Katson käsiäni, paljon huonoja muistoja. Mutta ne on jo takana päin. Ja uusia huonoja muistoja edessä, mitäpä muutakaan.
Mutta elämää on vielä edessä, ehkä kaikki muuttuu.
Miksi minun pitää kykkiä yksin täällä keskellä ei mitään? Se jää arvoitukseksi jota kukaan ei tule ikinä tietämään, en välttämättä edes minä.
