Lyhyttarinoita

Aida

Ilma vinkui korvissani.

Minä putosin.

Putosin, läpi avaruuksien.
Se ei kai päättyisi milloinkaan.
Ympärilläni hehkui sysimusta pimeys.
Pimeys ei ollut kylmää. Se oli lämmintä, polttavaa - jotain niin kaunista.

Vaaran tuntu oli huimaava. Kuitenkin olin turvassa.
Putosin miljoonia vuosien tai sekunnin sadasosan ajan.

Putosin hänen silmiinsä.

Aidan tumma katse liukui minuun. Oliko mustissa silmissä mahdollista olla noin paljon sävyjä? Ehkä ne eivät olleet mustat. Ehkä ne olivat vain tyhjä tila, josta heijastui palasia tytön sisimmästä.

Mikään ei ollut ehjää tässä maailmassa. Ei mikään, paitsi tämä hetki.

Pian sekin särkyisi pieniksi sirpaleiksi. Pian tästä olisi jäljellä vain palasia kauneutta.
Sillä mikään ei ollut myöskään ikuista.

Hengitimme samaan tahtiin.

Jos kohtaloa oli olemassa, meidän kohtalomme olivat kietoutuneet tiiviisti yhteen.

Nyt tiesin.
Kohtalo oli todellista.
Näin ne.
Meidän kohtalomme.

Ne tihenivät usvasta hehkuviksi langoiksi. Minun lankani oli kirkkaansininen. Siihen oli tiivistetty vesi ja taivas. Aidan taas oli tumma. Siitä tihkui väriä, jolle ei ollut nimeä. Näin niiden punoutuvan toisiinsa kiinni, sulautuen yhteen, muodostaen yhden, vahvemman langan.

Meidät oli tarkoitettu toisillemme.

Minä ja Aida, ikuisesti.