Piirtäjä

Kun piirrän paperille, kuvittelen jokaisen viivan merkitsevän jotakin. En pyyhi mitään pois ja se tuntuu vapauttavalta. En voi tehdä mitään väärin. Virheitä ei ole. Joskus jätän vain tyhjän paperin ja sekin tuntuu tärkeältä. Tyhjä paperi edessäni saa minut rauhoittumaan.

Välillä suljen silmäni ja alan piirtää. En oikeasti paperille, mutta mielessäni. Voisi luulla, että minä olisin taiteellinen tai luova, mutta en sanoisi niin. Heti, kun saan työni valmiiksi, en kestä katsoa sitä enää. En vain pysty. Siksi minulla on aina pöydällä valmiina mustakalvoinen tasku työtäni varten. Vaikka en voi katsoa töitäni niiden ollessa valmiita, en raaski heittää niitä kuitenkaan pois. Kovin ristiriitaista, mutta selviytyäkseen kyllä keinot keksii.

En ole niin sanotusti piirtäjä. Minun vain täytyy piirtää. On pakko. Siitä lähtien, kun opin pitelemään kynää kädessä, olen piirtänyt joka ikinen päivä. Piirtäminen ei ole minulle pakkomielle, mutta se on selviytymiskeino. Piirtäminen on minulle kaikki kaikessa. Eikä minulla paljon muuta olekaan.

Joskus minä maalaan, mutta se ei merkitse hyvää. Maalaan, kun piirtäminen ei riitä. Yleensä silloin, kun mielessäni ei ole tilaa kuunnella järjen ääntä. Kaikki muuttuu yhdeksi tuskaksi eikä mikään lopeta sitä. Tuska valuu silmistäni. Kyynel kerrallaan päästän irti. Juuri ennen näön sumenemista ilman maalia, ilman pensseliä, ilman kynää...annan itseni maalata. Plop, plop...plop, paperi kastuu kyyneleistäni. Maailma katoaa ympäriltäni. On vain kyyneleinen paperi ja minun tuskani. Kurkottaen kohti totuutta alan maalata kyynelillä.

Lopputulos ei ole koskaan miellyttävä tai viehättävä. Kuinka se voisi ollakaan, kun maalaus syntyy tuskasta ja epätoivosta? En ole rohkea kohtaamaan totuutta. Säilön jokaisen työn mustaan kalvoon läpinäkyvän sijasta.
Jotkut asiat ovat yksinkertaisesti liian vaikeita läpinäkyvinä kohdattaviksi.

Lyijykynä on ollut ystävänäni silloinkin, kun en edes itse ole. Se on osa minua, käteni jatke. Se on aina valmiina kuuntelemaan alitajuntani viestejä ja selventämään sisälläni vellovaa myrskyä. Minne vain menen minulla on aina musta lyijykynä mukana.

Näen värikynistä painajaisia. En missään nimessä ota sellaista käteeni saati väritä. Se olisi yhtä paha kuin riisuisin vaatteeni enkä pukisi niitä enää päälle. Eihän se käy päinsä. Mutta maalaaminen on poikkeus, sillä veri on punaista.

Jopa äitini säilömät piirrokset, jotka olen piirtänyt alle kahdeksan vuotiaana ovat värittömiä. Se johtui enemmänkin siitä, että minulla ei ollut värikyniä. Oikeastaan minulle ei annettu niitä, koska ensin ne päätyivät suuhuni ja myöhemmin huomasin, että jokainen värikynä, jonka otin käteeni, sai minut tuntemaan värille ominaista tunnetta. Kun puristin sinistä, aloin tuntea surua ja saatoin itkeä vielä pitkään kynän irrottamisen jälkeen.

Muistan vieläkin valkoiseen takkiin pukeutuneen miehen, jonka luokse vanhempani passittivat minut tunnekohtauksien jälkeen. Kävin siellä ainakin kymmenen kertaa. Neljä niin, että itse muistan.

Olin vasta täyttänyt kolme, kun vanhemmat kuulemani mukaan havahtuivat huutooni ja pelkäsivät, että nyt oli mennyt luu poikki. Minut vietiin sairaalaan tutkittavaksi, mutta mitään fyysistä vahinkoa ei ollut. Saatiin selville, että minulla oli ollut vain epätavallinen raivokohtaus, joka oli erehdyttävästi kuulostanut kivun huudoilta.

Vanhempani eivät tietenkään vieläkään tiedä mistä se johtui tai edes mistä olin raivostunut. Lyhyen keskustelun aikana sain kuitenkin selville, että minulla oli ollut yksi värikynä suussa ja toinen kädessä ennen kohtausta. Kuulostaako sattumalta?

Äiti kummeksui, kun halusin tietää jopa kynien värit. Hän vain kohautti olkapäitään ja sanoi, että siinä kohtaa oli ollut paljon tärkeämpiä asioita huomioitavana. Isäni avuliaasti kertoi ottaneensa mustan vahavärikynän suustani. Hän muisti luulleensa aluksi kauhuissaan, että kämmenestäni vuosi verta, mikä oli tietenkin ollut pelkästään vahaväriä. "Minä vain tykkäsin leikkiä niillä", he sanoivat. Musta oli saanut minut tuntemaan kipua ja punainen vihaa ehkä raivoa ainakin teoriassa.

Tapauksia riittää tarpeeksi monta todistamaan, että olen oikeassa. Luojan kiitos, kyse ei ole vaatteista tai mistään muusta "värituotteista". Olen myös varma, ettei mikään tietty aine tai niiden sekoitus, jota käytetään värikynissä, aiheuta näitä reaktioita tai pikemminkin kohtauksia minulle. Voin olla varma siksi, että olen kokeillut koskettaa jokaista mahdollista ainetta, jota niiden valmistamiseen käytetään. Edes väriaineet eivät saa minua tuntemaan mitään muuta kuin oloni typeräksi.

On jo aikaa siitä, kun viimeksi kävin tunteidenhallintaa koskien terapeutilla, psykologilla, psykiatrilla tai lääkärillä. Kaksi vuotta sitten sanottiin, että enää ei tarvitse varata seuraavaa aikaa. Minusta on tullut aika haka välttelemään värikyniä ja varsinkin värittämistä. Äiti pakotti minua kuitenkin pitämään kännykässä vielä yhteystiedot kaiken varalta. "Helpompi saada tarvittaessa apua tutuilta ammattilaisilta, jotka ymmärtävät sinun tapaustasi parhaiten", vai miten äiti sen nyt muotoilikaan.

Olin kerran yrittänyt saada äitiä antamaan kuvataiteenopettajalle koulussa allekirjoituksella tiedotteen, että minun ei tarvitse käyttää värikyniä. Mutta kuka uskoo sellaista? Ei auttanut vaikka väritin kaikilla väreillä. Minut vain nähtiin huomionhakuisena päästään sekaisin menneenä lapsena, joka osaa näytellä! Ja niinpä minä päädyin ensimmäistä kertaa psykologille. Ei hyvä! Olin vasta kahdeksan.

En kuitenkaan ryhdy väittämään etteikö niistä käynneistä ollut hyötyä. Opin hallitsemaan tunteeni ja silloinkin, kun väritin opin piilottamaan ne. Ongelma on siinä, että ymmärsin väärin. Minä muutuin täysin toisenlaiseksi. En ollut enää vapaa tuntemaan, koska pelkäsin, että tunteisiini puututaan. En halunnut olla erilainen kuin muut lapset. Joten piirtämällä lyijykynillä ja hiilellä yritin todistaa itselleni, että en ollut hullu tai kummajainen.

Sen sijaan, että saisin tunnekohtauksia, pystyin purkamaan omia tunteitani.
Siksi en luottanut tusseihin enkä maaleihin. Maalasin vain kyynelillä ja verellä. Kunnes löysin kellarista hyvin vanhan värityskirjan, joka oli osoitettu minulle päivänä, jona synnyin... se selitti kaiken.

.
.

A/N: Kiitos, kun luit tänne asti. Oli hieman impulsiivinen päätös julkaista tämä 'pöytälaatikossa' virunut lyhytnovelli, mutta tässä se nyt sitten on. Olen miettinyt kirjoittaa jatkoa ja haluaisinkin, mutta toistaiseksi päädyin siihen tulokseen, että - Piirtäjä - loppuu tähän. Olen pahoillani, jos jäit kovasti toivomaan selvennystä lopun arvoitukseen. Ehkä ja huom- ehkä, kirjoitan tälle vielä joskus jatkoa. Projekteja kun on mulla useampi. 

Rauhaa ja rakkautta, 

<3 Rohkearuusu