Soturikissat: Hylätty pentu (jätetty kesken)

esinäytös

Kuuntelin hiljaa vanhempiani. En ollut vielä avannut silmiäni, mutta saatoin aistia emoni ja isäni tyytyväisyyden ja ylpeyden.

"Annetaan niille nimet, Liekkisielu", kuului emoni ääni.

"Kyllä, Harmaasiipi", vastasi isäni.

Odotin jännittyneenä. En nähnyt mitään, mutta tiesin, että olin valmis näkemään. Pinnistin, ja avasin varovasti silmiäni. Tirkistin eteeni.

Siinä oli vaaleanharmaa pentu, varmaan sisareni. Vieressäni oli kaksi oranssia pentua, naaras ja kolli.

Entä minkä värinen minä olen?

Katsoin rintaani, ja näin valkoisen turkin.

Olen kokonaan valkoinen? Huimaa!

"Tuo harmaa voisi olla Hehkupentu", ehdotti isäni.

"Ja tuo oranssi naaras Oravapentu. Katso hänen häntäänsä", naukaisi puolestaan emoni. "Kolli on selvästi Villipentu!"

Katsoin emoani ja isääni; vaaleanharmaata naarasta ja oranssia kollia. Emoni vihreä katse siirtyi minuun ylpeänä. Laitoin silmäni taas kiinni.

"Tuo naaras... Hän on niin kaunis."

Minusta tuntui, että sydämeni hehkui ja hakkasi niin lujaa, että se voisi tulla rinnasta ulos.

Avasin silmäni, ja katsoin taas kaunista emoani. Yhtäkkiä hänen suunsa avautui parkaisuun, mutta ei päästänyt ääntäkään.

Mitä, emo? Mikä minussa on vikana? ajattelin peloissani.

"Miten tämä on mahdollista? Miksi juuri minä?" kuiskasi emoni epätoivoisena. "Tämä on varmasti joku enne. Apua!"

Täytyin surusta, sillä emoni ei pitänyt minusta.

Ehkä edes isäni...?

"Mitä, rakas?" kysyi isäni. Sitten hän katsoi minua.

"Tämä ei voi olla hyvä enne."

"Ei niin, ei varmasti ole."

"Hänen... Hänen... Harmaasiipi, hänen silmänsä! Ne ovat punaiset!"

Järkytyin syvästi. Silmäni olivat punaiset?!

Emoni sähisi minulle:
"Miksi? Synkkä metsäkö sinut lähetti?!"

Mitä? miltei itkin. Miksi? Mikä?

"Hänen silmänsä näyttävät vereltä!" emoni jatkoi. "Veri... Klaani ei tarvitse sitä enää enempää!"

Hän liu'utti kyntensä esiin.

"Ei! Lopeta! Anna hänelle mahdollisuus", naukaisi isäni kiihtyneenä.

"Tulisielu." Naaraan ääni oli pelottavan rauhallinen.

"Mitä?!" karjaisi isäni

"Siinä tapauksessa hän ei ole minun." Emoni ääni oli kylmä.

"Miten... Et voi!"

"Etkä sinäkään!"

"Hyvä on!" sähisi, miltei huusi isäni.

Mutta emo... Tai siis Harmaasiipi.

Nyyhkytin suruissani, en voinut sille mitään.

"Vie tuo karvakasa pois! Nyt! Veripentu ei ole minun!" huusi puolestaan emoni.

Veripentu? Ei hän voi!

Isäni sähisi. Hän katsoi minua myös vihoissaan, kuin sanoen: sinä pilasit kaiken.

Siinä hetkessä tiesin, että elämäni oli pilalla. Vanhempani vihasivat minua. Tuskin edes sisareni ja veljeni pitäisivät minusta.

Laahustin nurkkaan. Käperryin kylmälle sammaleelle ja itkin itseni nukkumaan.