When I had a dream

1. Kirje

15.4 2019 Kanadassa

Puna oranssit liekit valtaavat talon, sen jokaisen huoneen ja kolkan. Savu alkaa lisääntymään, ja palovaroitin alkaa piippamaan. Nousen sängystä, ja avaan huoneeni ikkunan. Kuulen paloauton äänen, ja punaiset vilkut heijastaa seinääni. Kipuan tikkaat alas, ja yritän etsiä muita. Isä auttaa pikkuveljeäni, jotta tämä pääsee turvallisesti alas. Isä yrittää etsiä äitiäni, mutta palomiehet ohjeistavat hänet ulos. Palomiehet tulevat alas, kunnes isä huutaa, että sisällä on vielä yksi henkilö, joka ei ole tullut ulos. Äiti. Minun sankariäiti, jonka ei olisi pitänyt kuolla. Koko maailman ystävä. Hän ei enään koskaan tullut alas.

15.4.2020

Nyt on kulunut tasan vuosi siitä, kun äiti kuoli. Isä ei ole koskaan ollut niin surullinen. Hän ei ole tehnyt muuta kuin syönyt, juonut, nukkunut ja katsellut kuvia äidistä. Hän irtisanoutui töistä, ja sai pahan masennuksen. Minä kävin kaupassa pikkuveljeni Jonathanin kanssa, ja tein ruokaa. Kukaan ei rakastanut äitiä, niin kuin isä. He tapasivat lukiossa, ja alkoivat seurustelemaan, kun olivat 16- vuotiaita. Äiti oli 42- vuotias, kun kuoli. Nyt isä voi jo vähän paremmin, mutta ei hän onnellinen ole. Augus täti käy täällä joka Lauantai tuomassa ruokaa, ja pestyt pyykit. Hän on auttanut meitä paljon. Jollain tavalla olen vihainen isälle. Vaikka tiedän, että tämä on hänelle vaikeaa, niin hän voisi kuitenkin silti yrittää jatkaa elämää. Asian sureminen ei tuo äitiä takaisin. Äiti on poissa. Hän ei enää tule takaisin, ja siihen pitää vain tottua. Vaikka se tekeekin pahaa, on pakko, ainakin yrittää.

On lauantai aamu. Herään normaalisti, ja avaan verhot. Lunta sataa, vaikka toukokuu lähestyy. Kanadassa voi olla kylmä ja sataa lunta kesälläkin, joten sinäänsä en ihmettele. Puen aamutakkini päälle, ja kävelen alakertaan.

- Huomenta kullanmuru! Augus täti sanoo. - Täällä olisi pekonia ja munakasta, maistuuko?
- Totta kai! Sanon, ja alan syömään.
- Augus tädin munakasta ja pekonia! huuta Jonathan, ja istuu viereeni pöytään.
- Siinä kullanmuru, Augus-täti sanoo, ja laittaa lautaselle munakkaan ja pekonin.
-Missä isä on? Kysyn.
- Hän on varmaan huoneessaan, täti sanoo. - Tiedät kyllä, että tämä päivä on hänelle vaikea.

Morgan Estella Austin, tänään 43-vuotta, jos vielä eläisi. Maailman kiltein ihminen, ja Kanadan paras lääkäri. Paransi monia ihmisiä, ja rakasti monia ihmisiä. Kukaan ei voisi saada parempaa äitiä kuin hän oli. Kun meillä ei ollut paljon rahaa, hän raatoi ylitöissä joka päivä, jotta meillä olisi varaa minun ja Jonathanin harrastuksiin. Hän paistoi joka aamu minulle ja Jonathanille lettuja aamupalaksi. Ja kun minä ja Jonathan unohdimme eväämme kotiin, äiti toi ne meille. Sellainen oli äiti. Huolehti niin paljon muista, että unohti välillä itsensä. Ei sellaisen ihmisen olisi pitänyt kuolla.

- Muistakaa tänään auttaa isäänne, ja olkaa hänelle kilttejä. Hänellä on nyt rankkaa, Augus täti sanoo. - Mutta minä lähden nyt keskustaan tapaamaan ystäviäni, ja tulen sitten illalla käymään täällä!

Kun olemme Jonathanin kanssa syöneet, lähdemme kaupungille. Lunta sataa, ja ilma on muutenkin hyvä. Jonathan yrittää saada lumihiutaleita kiinni kielellään, ja heittelee minua lumipalloilla. Yritän itsekin saada lumihiutaleita kiinni, mutta en vaan onnistu.
Käymme kirjastossa lainaamassa muutaman kirjan, jotka isä on pyytänyt. Sitten käymme myös kaupassa ostamassa ruokaa, ja kävelemme kaupasta kotiin.

- Mä käyn katsomassa postilaatikon, mee sä jo purkamaan kasseja, huudan Jonathanille.
Avaan postilaatikon. Siellä on sitä tavallista. Mainoslehtiä, laskuja ja päivän lehti. Yhtäkkiä lehtien välistä tippuu kirje. Nostan kirjeen maasta, ja luen osoitteen.

Katavankuja 15, Kanada
Austin

Menen sisälle, ja kävelen yläkertaan. Koputan varovasti isän huoneen oveen. Ovi avautuu, ja nään isän yövaatteissa ja tukka ihan takussa.
- Mitä asiaa kulta? Isä kysyy.
- Sulle on tullut kirje, sanon.

Isä istuu kirjoituspöytänsä ääreen, ja avaa kirjekuoren. Hän lukee sen, ja ottaa silmälasinsa silmiltään.
- No keneltä se on? Kysyn.
Isä on hetken hiljaa, ja sitten sanoo:
- Se on äidiltäni, eli mummiltasi. - Hän ehdottaa, että muuttaisimme Lontooseen asumaan hänen kanssaan.
- Siis Lontooseen?
- Kyllä, hän asuu siellä yksin, isä sanoo.
- No voitaisko me tehä niin? Kysyn.
- Enpä oikein tiedä, Lontoo on todella kaukana Kanadasta, ja se on todella iso paikka! Isä kertoo. - Minun on pakko soittaa äitille.

Kun isä on puhunut tunnin mummin kanssa, hän tulee olohuoneeseen, jossa minä ja Jonathan istutaan.
- Me muutetaan Lontooseen!

Kiitos kun luit, ja jätä mp kommenteihin!