"Täällä sinua tullaan rakastamaan ja hoitamaan hyvin."
Näin minua tervehti lääkärini, kun olin ensimmäisen kerran saapunut Reumalle. Kuinka oikeassa hän olikaan. Takana oli monen tunnin matka yöjunalla Kolarista Tampereelle, josta aamuyöllä mummini saapui minua ja äitiäni hakemaan. Mummi asui vain muutaman tunnin päässä Tampereelta, joka toimi myöhemmin mieluisampana yöpymispaikkana, kuin silloiset vanhemmille tarkoitetut asunnot sairaalan kupeessa. Emme osanneet aavistaakaan, kuinka monta kertaa edestakaisin menisimme väliä Muonio - Heinola. Melkein 900 kilometriä taittui yöjunalla tai autolla, välillä jopa kuukausittain.
Minulle paikka muodostui pian kuin toiseksi kodiksi. Tämä koti piti sisällään korvaamattoman hoitotiimin, jossa suhteet erityisesti hoitajien ja lääkärin välillä muodostuivat syvän luottamuksellisiksi ja rakastaviksi. Talo oli täynnä rautaista erityisosaamista, oli kyse mistä ammattialasta tahansa. Vertaistuen merkitys useidenkin viikkojen mittaisilla jaksoilla kasvoi, ja sitä saivat parhaimmillaan koko perhe. Nuorten keskuudessa tuli helposti solmittua uusia, pidempikestoisiakin kaverisuhteita. Hymyilen yhä niille kaikille muistoille, kun meno kävi usein riehakkaaksi eikä hauskanpidolta vältytty. Yhteenkuuluvuuden tunne oli vahva.
Jaksoilla tapasi eri vaiheissa olevia lapsia ja nuoria vastadiagnosoidusta remissiovaiheeseen päässeitä. Tuimme toisiamme, jos tulehdustilanne tai toimimaton lääkitys sai mielen synkäksi. Ja päinvastoin jaksoimme iloita hyvistä hetkistä yhdessä. Iltapalalla vertailimme, kellä oli värikkäimmät napit. Pidimme toisillemme seuraa, jos toinen joutui paikallishoitojen takia makaamaan tai hurjastelimme pyörätuoleilla ympäri sairaalaa, jos hoidot antoivat myöten. Sairauden ei siis annettu haitata. Ei tarvinnut selitellä, kun tiesi että toinen ymmärsi. Näin ei aina ollut sairaalan ulkopuolella, se karsi kaverisuhteita ja aiheutti jossain määrin syrjintää ja kiusaamista.
Välillä tuli tunne, ettei tule koskaan tulehduksetonta hetkeä. Liikuntavammani provosoi virheasennoillaan niveliä tulehtumaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yhä useampi lääke oli kelvoton, keho tuntui laittavan vastaan. Kerran sopimaton lääke vei vastustuskykyni, joka oli enää vain muutamia prosentteja. Kotonani kävi vain opettaja, muuten jouduin olemaan eristyksissä ulkomaailmasta.
Keinot alkoivat olemaan tiukassa, kun markkinoille saapuivat uudet biologiset lääkkeet. Niiden avulla saavutin, kuin saavutinkin sen paljon unelmissa olleen remission.
Selvisin suuresta taistelusta voittajana.