Piparkakkutyttö || Novelli

Piparkakkutyttö

Lumi oli satanut sinä vuonna aikaisin. Sitä ei kylläkään ollut kovin paljon, mutta aivan riittävästi peittämään maassa makaavat ruskeat lehdet. Marraskuussa luonto oli todellakin ollut ankeimmillaan, ainakin Suomessa.Luojan kiitos oli jo joulukuu, ja sai alkaa odottaa ensimmäisiä lumisateita koekappaleiden sijaan.

Seisoin kotitalouden luokassa nojaten tiskialtaaseen, katsellen kuinka luokkaan valui pikkuhiljaa oppilaita perjantain viimeisille tunneille. Näillä tunneilla ei koskaan ollut tungosta, sillä tänne tultiin vain kun oli pakko. Minun tapauksessani korottamaan surkeaa seiskaluokan numeroa.

Olin kuulemma aina onnistunut mittaamaan väärän määrän hiivaa, tai sitten vain polttanut ruoat pohjaan. Ei ne pullakokeen pullatkaan olleet olleet mikään suurmenestys. Tosissani ihmettelin, miten olin päässyt koko roskasta läpi.

Tiukkaan essuun pukeutunut kotitaloudenopettajamme selitti ensi kerran ohjelmasta, jota en oikeastaan jaksanut kuunnella sen tarkemmin. Veikkasin sen olevan vain siivoamista ja tavaroiden järjestämistä.

Tällä kertaa saimme leipoa pipareita ryhmissä, jotka hän oli jo päättänyt ennakkoon kaaoksen ja pahan mielen välttämiseksi. Hetken odoteltuani, sain parikseni jonkun pojan. Tietysti sellaisen, jonka porukan välinen yhteistyö aiheutti opettajalle vain entistäkin harmaampia hiuksia. Hän tosin jaksoi syyttää koko luokkaa, kun tämä porukka alkoi jauhosotaan hänen poissaollessaan.

Annoin katseeni kiertää halki koulun erivärisiin essuihin pukeutuneiden ryhmäläisteni halki, kunnes katseeni pysähtyi poikaan jonka sökeröt hiukset roikkuivat miltei hänen silmillään. Hän oli ristinyt käsivartensa kuultuaan nimeni, tekemättä kuitenkaan elettäkään tullakseen luokseni. 

Huokaisin hiljaa, ja saatuamme luvan kävelin tämän luokse. Virnistellen hän heitti viimeiset läpät kavereidensa kanssa ennen kuin kääntyi tonkimaan työpöydällä lepäävää reppuaan. Hän ei lopulta ottanut sieltä mitään, ja laskikin sen pöydän viereen odottamaan. Tuhahdin hiukan antaen katseeni palata takaisin opettajaan.

Pakotettu hymy kasvoillaan opettaja laski pöydälle piparitaikinalevyjä, jauhoja, sekä niiden valmistukseen tarkoitettuja työkaluja. Tietysti piparimuotit olivat hyvin perinteisiä, kuten kuusia ja sydämiä. Sellaisia oikein ällöttävän klassisia.

"Sinä haet nuo," poika tokaisi ja nyökkäsi kohti opettajaa, jonka pöydän ääreen muutamat oppilaat olivat jo kiirehtineet.

"Onko herralla toiveita piparimuoteista, vai haluatko että valitsen sen joka kuvaa sielunmaisemaasi eniten?" Kysyin tavoitellen mahdollisimman sarkastista äänensävyä. 

Lähdin jo askeltamaan kohti opettajanpöytää, kun poika vastasi:

"Yllätä minut."

Palasinkin takaisin mukanani taikina, jauhot, kaulimet ja muotit. Olin valinnut sydämien, lumihiutaleen ja ison paksun sian muotoisia muotteja. Viimeisimmälle poika hörähti hiukan. Hän oli selkeästi arvostanut minun pikaista psykologista tulkintaani, sillä hän ei alkanut aukomaan päätään. Sen sijaan hän alkoikin kiltisti ripotella vehnäjauhoja työpöydälle.

Kaulimeen tartuimme samaan aikaan, ja kätemme osuivat päällekkäin. Loin murhaavan katseen poikaan, joka taas kurtisti toista kulmaansa. Tiukensin otettani, ja riuhtaisin oikein huolella. Pojan ote ei kuitenkaan irronnut, vaan hän piti jykevästi kiinni tällä kertaa ranteestani.

Opettajan lähdettyä hakemaan lisää leivinpaperia naapuriluokasta, ei tappelumme äänet häirinneet tuon herkkiä korvia. Olisimme jo kuitenkin saaneet kivan punaisen merkinnän oppitunnin häiriköinnistä.

Lopulta tuo heitti jauhoja päälleni, että niitä oli silmissäni, vaatteillani ja ympäri luokan lattiaa. Päästin irti, vain jotta voisin heittää kostona hänenkin päälleen jauhoja. Lopulta me molemmat seisoimme aivan jauhoisina opettajan palatessa vain hetken kuluttua takaisin luokkaan. Saimme murhaavan katseen, jonka opettaja oli ajatellut toimivan riittävänä varoituksena. Suureksi yllätykseksemme Wilma ei ilmoittanut uusista merkinnöistä tämän istahdettua takaisin tietokoneensa ääreen.