Puolikuu

Hän seisoi katsellen, miten arkku laskettiin hitaasti hautaan. Kyynel vierähti poskelle, mutta hän pyyhkäisi sen pois salaa, ilman että kukaan huomasi. Siellä isä nyt lepäsi yksin. Oli, kuin pojan elämässä olisi kääntynyt uusi sivu; sivu, jossa isää ei enää ollut. Poika ei antaisi surun näkyä, vaikka se tulisi muuttamaan koko hänen elämänsä, hän pestautuisi kansipojaksi jollekin suurelle laivalle, lähtisi pois paikasta, jossa muistot eläisivät, yrittäisi unohtaa.

Hän nosti katseensa kohmettuneista käsistään ja kääntyi katsomaan jouluista hulinaa kadulla. Siitä oli jo melkein vuosi, silti hän muisti sen yhtä kirkkaasti kuin eilisen päivän.
  
Vilkaistessaan hiljalleen tummuvalle taivaalle hän huomasi kuun nousseen. Ihan kuin silloin. Silloinkin oli ollut kuutamo -puolikuu. Kuu ei ollut vielä aivan puolikuu. Ehkä huomenna, tai ylihuomenna, joka tapauksessa pian.
  
Poika ei ollut saanut töitä sen jälkeen. Vain sääliviä ja pilkkaavia katseita ja kuiskauksia, mutta eivät ne riittäneet. Täytyisi saada ruokaa, muuten hän kuolisi, kuten isä.
  
Talvipäivä kulki hiljaa eteenpäin, vaihtui iltaan ja jätti hänet, orvon poikaraukan. Miksi kukaan ei huolinut häntä? Eikö kenelläkään oikeasti ollut niin hyvää sydäntä?
  
Hän käveli hiljaa pimeää katua eteenpäin ja katseli ikkunoista tuikkivia valoja. Eihän hän, Willie, ollut saanut edes sisaruksia. Jos olisikin, hänellä voisi olla vielä joku. Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä saadakseen isän takaisin.
  
Willie päätti pistää juoksuksi, jottei jäätyisi. Sillä tavalla hän ei halunnut kuolla. Tämä joulu olisi erilainen, hän mietti. Todennäköisesti hän viettäisi sen ulkosalla. Yksin.
  
Kadut hiljenivät ja tuli kuolemanhiljaista. Ketään ei enää näkynyt. Pakkanen oli kiristymässä. Hän ei tiennyt, miten selviäisi, jos ei pian löytäisi suojaa. Tähän asti hän oli selvennyt, mutta yöt olivat olleet leudompia. Hän kyllä saisi palella, se oli selvää. Nälkäkin hänellä oli, mutta siitä hän ei välittänyt. Kylmään hän todennäköisemmin kuolisi, kun ei hän kunnon vaatteita omistanut. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos isä olisi ollut vielä elossa.
  
Lopulta Willien oli pakko hidastaa kävelyyn ja pysähtyä, sillä nälkä kalvoi jo niin voimakkaana, ettei hän enää pystynyt kävelemään. Hänen teki mieli vain käpertyä maahan. Oli saatava ruokaa.
  
Willie kääntyi kapealle sivukujalle, jossa oli pimeää. Ainut valo oli taivaalta paistava kuu. Sen valossa hän näki vieressään oikealla puolella olevat portaat. Mikä parasta; niillä lepäsi ulos jäähtymään nostettu joululimppu.
  
Hän säntäsi sen luokse, tempaisi nopeasti sitä peittävän pärekorin pois ja haukkasi leivästä välittämättä siitä, mitä leivän leipoja ajattelisi. Hän teki sen pakon edessä; ei hän muuten edes harkitsisi sellaista. Selviytyminen edellytti varastamista.
  
Käpertyessään maahan ohuen takkinsa sisään vatsa pitkästä aikaa täynnä, hän kohotti katseensa tähtiselle yötaivaalle kiroten hiljaa mielessään. Puolikuu ei ollut koskaan tuonut hänen elämäänsä muuta kuin onnettomuutta. Ja taas se oli jättänyt hänet sinne yksin kylmään.
  
Aamu valkeni kylmempänä kuin kertaakaan ennen koko kuluneen vuoden aikana. Taivas oli puoliksi pilvessä, mutta pilviverhon takaa kurkki kylmänvalkea talviaurinko.
  
Willie heräsi sivukujalta ja nousi kankeasti ylös räpytellen silmiään aamun kirkkaudessa. Hänelle oli joskus sanottu, että ne olivat samanlaiset kuin hänen kauan sitten kuolleella äidillään. Itse hän ei muistanut äidistään muuta kuin mitä isä oli hänelle kertonut hänen vielä ollessaan pieni.
 
Isä. Taas pojan ajatukset olivat eksyneet vuoden takaisiin tapahtumiin. Hän muisti, miten hänelle oli tultu kertomaan isän kuolleen. Hän ei ollut kyennyt itkemään, hän oli vain seissyt sydän murskattuna, tuijottanut tyhjää ja miettinyt. Miten hän silloin ei ollut tajunnut, miten vaikeaa elämä tulisi olemaan, kun isä oli enää pelkkä muisto?
  
Willie pujahti hiljaa kujan hämärästä kadulle ja lähti taas kävelemään. Niitä katuja hän oli kulkenut viimeisen vuoden keräten vain sääliviä katseita ja kuiskauksia. Kertaakaan kukaan ei ollut edes harkinnut ottavansa häntä luokseen. Ruokaa hänelle oli kyllä annettu jonkin verran, muttei koskaan yösijaa. Ehkä ihmiset eivät kehdanneet ottaa hänenlaistaan sottaisuuden perikuvaa luokseen, vaikka kyllähän hänestä olisi vielä siistin voinut saada. Yön toisensa perään hän oli nukkunut milloin missäkin jäätävässä ja sottaisessa loukossa; minkä hän sille mahtoi, ettei ihmisillä ollut sydäntä.
  
Talojen ikkunat olivat vielä pimeinä. Ainoan valon loivat kuu ja tummalla taivaalla tuikkivat tähdet, jotka nekin näyttivät pilkkaavan häntä. Willien kävellessä ja kävellessä eteenpäin kaupunki alkoi heräillä ja valoja syttyi jo joidenkin talojen ikkunoihin. Siellä heräilivät jouluaattoaamuun ne onnekkaat, joilla vielä oli koti ja perhe.
  
Willien perheellä ei koskaan ollut ollut paljoa rahaa lahjoihin, tai sensellaiseen, mutta silloin joskus heillä oli ollut vielä toisensa ja joulut olivat olleet ainakin melkein onnellisia.
  
Tänään kadut eivät olisi enää ruuhkaisia, vaan kaikki olisivat perheineen tekemässä jouluvalmisteluja. Kukaan ei siis huomioisi Willietä senkään vertaa mitä yleensä. Hän ei keräisi sääliviä katseita eikä puheita; "Katsokaa, tuossa menee taas se raukka, jonka vanhemmat ovat kuolleet", tai "Antakaa hänelle jotain syötävää, ettei raukka näänny nälkään".
  
Ei sillä, parempi Willien mielestä olisi ollut kuolla nälkään kuin joutua kestämään sellaista. Mutta se ei ollut vaihtoehto.
  
Päivän kulkiessa hiljakseen eteenpäin Willien ajatukset ehtivät harhailla isään monesti. Liian monesti. Ei hän olisi edes halunnut ajatella isän kuolemaa, se oli joka tapauksessa turhaa. Ei isä tulisi takaisin, vaikka Willie häntä kuinka muistelisi.
  
Iltapäivän jo ollessa pitkällä poika havahtui siihen, että hänen nenälleen leijaili hohtavanvalkoinen, pehmeä lumihiutale. Se jäi hänen nenänpäälleen hetkeksi, ennen kuin suli pois jättäen kylmän vesinoron valumaan hänen nuorille, mutta kovin riutuneille kasvoilleen.
  
Päivä oli kulunut kuin kaikki muutkin; Williellä oli ollut kylmä ja nälkä ja häntä väsytti. Oli vain ajan kysymys, milloin hän nukahtaisi. Sitä ennen piti taas etsiä kuiva paikka, jossa levätä.
  
Willie kääntyi kadunkulmasta ja katseli eteensä aukeavaa katua. Taloja oli vieri vieressä ja niiden ikkunoista hohti lämmintä valoa. Hän lähti taas kulkemaan eteenpäin lumista tietä päämääräänsä tietämättä. Lunta pyrytti koko ajan vain lisää ja lisää; sade ei ollut tauonnut hetkeksikään sen jälkeen, kun oli alkanut. Kadulla hitaasti etenevä poika oli sen ansiosta yltä päältä märkä. Se ei hänen kurjaa oloaan ainakaan helpottanut, mutta sai se hänen ajatuksensa sentään pois vielä kamalammista asioista.
  
Willie oli lopenuupunut. Hän tuskin jaksaisi ottaa enää montaa askelta, sen hän tiesi itsekin. Viimeisillä voimillaan hän hoiperteli lähimmän talon portaille ja lyyhistyi siihen istumaan. Uni tempaisi hänet mukaansa ennen kuin hän kerkesi kunnolla edes hengähtää.   
  
Täydelliseksi puolikuuksi kasvanut kuu loi kelmeää valoaan portailla nukkuvan päälle. Hän lepäsi siinä jäätävän kylmyyden luikerrellessa vähitellen hänen ruumiinsa joka sopukkaan, istuen pää retkahtaneena olalle ja kuollen pikkuhiljaa kylmyyteen, ellei...

***

Ovi Willien takana loksahti auki melkein tuupaten pojan kumoon.
  
"Mit-", kirkas naisääni herätti pojan horroksesta, joka ennen pitkää olisi koitunut tämän kohtaloksi.
  
Willie näytti suurinpiirtein lumiukolta, mutta henki hänessä pihisi edelleen. Hänkin oli -totta kyllä- säikähtänyt melkein puolikuoliaaksi, kuten nyt portailla päivittelevä nainenkin.
  
"Herra hyvä, kun jätti poikaparan mun ovelleni", nainen sanoi ja puisteli päätään rientäessään nostamaan pöllämystyneennäköisen Willien seisaalleen. "Tule nyt sisälle, olet aivan umpijäässä." Willie kyllä tiesi sen mainiosti itsekin, mutta no- ihmisillä oli tapana toistella itsestäänselviä asioita ääneen.
  
Astuessaan ovesta sisään ja vilkaistessaan vielä kerran taivasta hän ymmärsi, ettei puolikuu aina tarkoittanutkaan pahaa. Joskus sattuma vain teki tepposiaan, mutta kyllä hyviäkin asioita oli siitä huolimatta.