Juhannuksena mikään ei ole mahdotonta

Havahduin päivälevolta aitan oven kolahdukseen. Tuomas astui aittaan hikisenä helteiseltä pihalta. Juhannusviikko oli ollut tukalan helteinen, ja pakollisten töiden jälkeen olin paennut aittaan lepäämään. Näin juhannusaattona ei oikein ollut tekemistäkään, koko kylä valmistautui illan juhannusjuhliin nuorisoseurantalolla. Tuomas huuhtoi kasvojaan peilin edessä. Minunkin piti jo nousta, päivällinen olisi pian. Haroin hiuksiani oven käydessä uudestaan. Isännän veljenpojat Juhana ja Pietari kurkistivat aittaan ylioppilaslakit päässään. Juhana oli ilmestynyt lakkinsa kanssa tilalle jo toissakesänä, Pietari oli tämän kesän ylioppilaita. Heidän seurassaan oli pieni Maria, veljesten pikkusisko, joka oli päässyt ensimmäistä kertaa kesälomalle setänsä tilalle.

"Maria halusi nähdä aittaan. Toivo antoi luvan", Juhana totesi pahoittelevasti.

Pidin Juhanasta. Hän kohteli palvelusväkeäkin ihmisinä, vaikka olikin kaupunkilainen ja rikas.

"Miksi sulla on pitkät hiukset?" Maria möläytti.

"Pidän pitkistä, ne suojaavat päätä", totesin ykskantaan.

Lasten kyselyt eivät minua haitanneet. Aikuiset katsoivat hiukan kieroon pitkätukkaista renkiä, mutta kylällä kaikki olivat viidessä vuodessa tottuneet. Pidin isännän sukulaisista. Pidin myös lapsista. Maria oli tuonut väriä maatilan arkeen. Juhana ja Pietari viihtyivät paremmissa piireissä, mutta Maria ei vielä ymmärtänyt sellaisen päälle vaan seuraili mielellään palvelusväen töitä.

"Päivällinen on varmaan kohta valmis", Tuomas avasi suunsa.

Nousin ylös sängyltä ja harpoin Juhanan, Pietarin ja Marian perässä ulos. Tuomas asteli jäljessäni pihamaalle.

"Mene vain edeltä", viittasin Tuomaalle.

Tuomas ei kysellyt, ei kysellyt hiuksista eikä silloinkaan, kun saavuin tilalle viisi vuotta aiemmin keskellä heinäkuuta kyselemään töitä. Salolahden isäntä oli pestannut minut heti, heinätöissä kaivattiin lisäkäsiä.

Vaikka juhannusaatto oli kaunis, se sai minut aina muistelemaan menneitä. Ristolan vanha isäntä oli kuollut juhannuksena viisi vuotta aiemmin. Sisällissota oli jo vienyt minulta isän, joten toisen isähahmon menettäminen oli ollut raastavaa. Emäntä oli myynyt tilan ja sanonut meidät kaikki irti. Hän oli muuttanut kaupunkiin päästäkseen itse irti vanhasta. Vaikka isäntä oli juuri kuollut, olimme silti lähteneet kaikki juhannusjuhliin. Juhannuksen huumassa meihin ei kiinnitetty paljoa huomiota. Sunnuntaina kirkossa pastori oli maininnut isännästä pari sanaa, kyläläiset olivat osoittaneet surunvalittelunsa leskelle. Olin jättänyt vanhat ystäväni ja matkannut kauas ja saanut Salolahdesta uuden kodin. Joka juhannus halusin olla pienen hetken yksinäni, muistella menneitä ja lausua Jumalalle pienen rukouksen. Huokaisten lähdin kohti tupaa ja juhannuspäivällistä.

Astuin tupaan ja vilkaisin paikallaolijoita. En ollut viimeisenä paikalla, Toivo, Hilda ja Anna puuttuivat. Olin nähnyt Hildan ja Annan saunalla aiemmin, Toivo oli todennäköisesti vajassa. Salolahden isäntä Reino ja emäntä Alma, Juhana, Pietari ja Maria, piika Katri, Tuomas ja minä olimme kerääntyneet pöydän ympärille. Sukulaisten takia pöydän ääressä oli ahdasta, mutta mahduimme silti tarpeeksi hyvin. Annoin ihmisten puhua ympärilläni, en ollut juuri nyt juttutuulella. Hilda ja Anna saapuivat pian tuvalle ja veivät puhtaat pyykit keittiöön, Toivo saapui heidän vanavedessään sisään ja asettui paikoilleen viereeni. Kun Hilda ja Annakin asettuivat Katrin molemmille puolille, isäntä antoi kaikille luvan istua pöytään.

Juhannusateria oli minulle vuoden kohokohtia. Syödessä ja muiden kanssa jutellessa muistot Ristolan isännästä painuivat taka-alalle ja ajatukset suuntautuivat juhannusjuhliin. Toivo oli käynyt laittamassa saunan lämpenemään, ja ruuan jälkeen isäntäväki saunoisi ensimmäisenä. Heidän jälkeensä saunaan pääsisivät Hilda, Anna ja Katri, viimeisenä minä, Tuomas ja Toivo. Tämäkään juhannus ei poikkeaisi tavanomaisesta kaavastaan.