Uneton yö | Blind Channel bxb

3~ Like a brother

Joonaksen PoV:

Mitä helvettiä just tapahtu. Joel vaa kilahti ja lähti bäkkäriltä lipettiin. Ja nyt kaikki tuijottaa MUA niinku oisin hirttäny jonkun munista studion kattoon. Enhän mä muuta ku referoin Joelille sen sanoja ja koitin vuorostani piristää sitä, kun se oli ensin auttanu mua. Siinä kaikki.

Yleensä mä oon lepposa kuin kultanennoutaja enkä ota itteeni negatiivisesta palautteesta. Joelin sanat kumminkin sattu syvälle mun sieluun. Miten joku niin läheinen ihminen, ystävä, naapuri, bändikaveri voi nähdä mussa jotain sellasta... irvokasta ja... hyytävää. Oonko mä NIIN hirveä tapaus?

Myönnetään, mun menneistä irtosuhteista saisi varmaan vuoden mittasen jatkokertomuksen johonki seiskalehteen. Suurin osa on kuitenki taaksejäänyttä elämää, jolla ei oo enää tekemistä mun kaa. Ja oikeesti, hyväksikäyttäisinkö mä mun parasta ystävää? Vastaus: En vitussa, varsinkin kun mä... No, antaa olla. Ei Joel musta varmaan ees välittäiskään, ainakaan tän jälkeen. Mä en oo tarpeeks hyvä sille, uskotaan.

Tommi ja Niko kysyy multa, mitä mä aion tehä asialle. Nielasen, hengitän syvään. "Kai tässä on anteeks pyydettävä ja katottava mihin se riittää", totean vaisusti. Niko, meidän tsemppari ja tukipilari, väläyttää rohkaisevan hymyn. En pysty kuitenkaan heti ite toimimaan, joten Aleksi ampaisee Joelin perään kuin satasen spurtille. Mä lysähdän sohvalle ja työnnän pään polviin. Olli, jonka viereen huomaamatta istahdin, ojentaa kätensä silittämään mun selkää rauhottelevasti.

Joelin PoV:

Juoksen. Käytävät ja maskipäiset ihmiset toistensa jälkeen vilisee kyynelten sumentamana ohi kuin haalistunut filmiraita. Pakko päästä röökille. Hengitys vinkuu ja kieli takertuu kitalakeen, mutta jalat takoo lattiaa aina vaan äkäsempään tahtiin.

Joku huutaa perään. Senkun huutaa. Ei jaksa kiinnostaa vaikka ois mikä perkeleenkumminkaimanäpäränkätyri. Haluun vaan pois. Yksinäisyyteen ja rauhaan. Ulos tästä paskasta.

Löydän vaatimattoman hätäuloskäynnin, joka johtaa areenan sivulle roskalaatikoiden reunustamalle asfalttipihalle. Sytkäri meinaa temppuilla, mutta suostuu muutaman naksautuksen jälkeen yhteispeliin. Sentään joku on mun puolella. Vedän savua keuhkoihin nautinnolliset siivut ja puhallan rauhassa ulos. Lämmin raukeus leviää jokaiseen soluun.

Askeleet pysähtyvät varovasti taakseni. Voi nyt vittujen vittu. Porko se ei voi olla, tai sit se herranterttu kuvittelee itestään viimesen kerran liikoja. Jännitys raukeaa hieman, kun Aleksi avaa suunsa.

"Joel."

Pitkä tauko.

"Mä oon tosi pahoillani."

Näkemättä kaveria tiiän, että se kiertää mustia kiharoitaan hermostuksissaan etusormensa ympäri ja yrittää hillitä suupielensä nykimistä. Oon itekin purskahtamaisillani itkuun, koska en kestä meidän nuorisojäsenen henkilökohtasia uhrauksia bändin hyvinvoinnin eteen. Ei sen ois pakko setvii näitä solmuja, se on itekin ihan tarpeeks solmussa.

"Äh, ei sun tartte olla pahoillas. Mun ja Joonaksen syytä tää kaikki on."

Tumppaan ekan röökin maahan ja kaivan askia taskusta. Vaikka tiiän ettei Ale polta, käännyn tarjoomaan yhen sillekin. Yllättäen se tarttuukin ojentamaani savukkeeseen kiitollisena. Sytytän molempien röökit ja siinä me kiskotaan savuja hiljaisella takapihalla.

"Me halutaan ettet sä jätä meitä", Ale sanoo karhealla äänellä, yskäisee ja jatkaa.

"Yks meistä haluaa sitä ihan erityisesti."